Heinäkuun lopussa oli haku kymmenen päivän hakuaika yhteen katsomistani tutkijakouluista. Hakuaikoja tutkijakouluihin on yleensä 2-5 kertaa vuodessa. Itse hain YEB:n (Ympäristö-, elintarvike- ja biotieteellinen tutkijakoulu) alla olevaan Ruokaketjun ja terveyden tohtoriohjelmaan eli Food Chain & Health -ohjelmaan nyt heinäkuun haussa.
Kesähaku on ainostaan Helsingin yliopistosta valmistuneille. Päätin tehdä tutkimussuuunnitelmani jatkaen graduni aiheesta koskien probiootteja sisältäviä elintarvikkeita. Pääseminen jatko-opiskelijaksi ei kuitenkaan ole itsestäänselvää ja saan jännittää vielä kuukauden tuloksia.
Kaikki on kiinni rahoituksesta?
Tohtoriksi opiskelu kestää päätoimisesti neljä vuotta, käytännössä usein enemmänkin. Oma suunnitelmani sisältää artikkeliväitöskirjan eli kolme-neljä tieteellistä artikkelia. Tohtoritutkinto huipentuu väitöstilaisuuteen, jossa väittelijä puolustaa työtään. Itse valmistuisin elintarviketieteiden tohtoriksi, jos suoritan jatkotutkinnon.
Olen kuullut, että meidän alalla lähes kaikilla hakeneilla on ollut jo rahoitus tiedossa hakuvaiheessa, sillä esimerkiksi laboratoriotutkimus maksaa aika paljon. Itse hain opinto-oikeutta jo nyt ennen rahoitusta, niin pelkään että puuttuva rahoitus on yksi este oikeuden saamiselle. Toisaalta olen kyllä hakenut myös apurahoja mutta prosessit ovat pitkiä niin en vielä tiedä jos apuraha napsahtaakin jostain.
Lopulta valinta tohtoriohjelmien välillä oli helppo. Olin katsonut pitkään jo HY:n FoodHealth vaihtoehtoa. Toinen mahdollisuus olisi ollut Itä-Suomen yliopistossa Terveystieteiden tohtoriohjelma ja kolmas Oulussa Terveys- ja biotieteiden tohtoriohjelma. Yksi kolmesta graduohjaajastani on pääohjaajani ja hänen ollessa Helsingin yliopistossa, oli valinta sillä selvä. Jokainen kun tarvitsee jo hakuvaiheessa ohjaajan ja vastuuprofessorin ja olin verkostoitunut parhaiten jo omaan yliopistooni.
Töihin, tutkijaksi vai tutkimusta työn ohella?
Yksi vaihtoehto on tietysti tehdä väitöskirjaa omien voimien rajoissa työn ohella. Olenkin hakenut aktiivisesti töitä myös valmistumisen jälkeen niin pidän mahdollisena tätäkin vaihtoehtoa. En kuitenkaan halunnut jättää tutkijakouluun hakua sen vuoksi, että EHKÄ työllistyn alalleni. Haluan kehittää itseäni, joten peukaloiden pyörittely koulutustani vastaavaa työpaikkaa odotellessa ei sovi minulle. Koen, että heitän aikaa hukkaan ja pidän itseäni ihan turhaan vapaana.
Mitä jos koronakriisin ja kovan kilpailun vuoksi en työllistyisikään vielä pitkään aikaan? Olisin turhaan ollut kalenteri tyhjänä ”valmiudessa”. Jos mahdollisuuksia ilmaantuu niin mietin sitten mielummin niistä vaihtoehdoista ja uskon, että asiat järjestyvät kyllä. Myös sekin on epävarmaa pääsenkö tohtoriohjelmaan tällä suunnitelmallani mukaan. Toisaalta, jos ei edes hae niin ei varmasti pääse. Minä hain eli olen ottanut ensimmäisen askeleen! On jopa vähän pelottavaa myöntää ja kertoa siitä, koska epäonnistumisen pelko on läsnä, eikä epäonnistumisista kirjoittaminen julkisesti ole mitenkään mieltä ylentävää puuhaa. Toisaalta jos pääsen, on asiaa sitäkin mukavampi fiilistellä teidän kanssa.
Urakriisi iskisi kovaa ilman tutkintoa
Olen pyöritellyt mielessäni sitä, että jos en olisi nyt valmistunut maisteriksi eläisin varmasti pahan urakriisin keskellä. Kun neljäkymmentä vuotta lähestyy uhkaavasti tulee tunne, että nuori aikuisuus on taittumassa ja elämässä on hyvä olla jotain kiintopisteitä. Minulle suurin tukijalka on tietysti perheeni, puoliso ja lapset sekä omat vanhempani ja sisarukseni. Haluan kuitenkin saavuttaa muutakin kuin äitiyden.
Äitini aloitti juuri minun ikäisenä pohjoismaisessa tutkijakoulussa ja väitteli tekniikan tohtoriksi Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa (Kungliga Tekniska högskolan, KTH) kun olin yhdeksän. Minulla on neljä sisarusta, joten äitini teki väitöskirjaa kun hänellä oli viisi pientä lasta! Siksi omat ponnisteluni eivät tunnu mitenkään erityisiltä. Ehkä meissä on silti enemmän samaa kuin kuvittelen.
Joka tapauksessa meidän perheessä on uusi opiskelija, sillä mieheni aloittaa nyt syyskuussa Aalto-yliopistossa, jonne hän pääsi suoraan Rakennustekniikan maisteriohjelmaan, valmistuttuaan joulukuussa AMK:sta Rakennusmestariksi. Olen niin onnellinen, että hän pääsee jatkamaan diplomi-insinööriksi. Perustimme perheen niin nuorina, että opiskelut jäivät vähän sen jalkoihin. Hän on kuitenkin minua nuorempi, joten hän ehtii vielä hyvin opiskelemaan. Seuraan myös mielenkiinnolla, millaista opiskelu on Aallossa kun itse olen opiskellut HY:ssa tutkintoni.
En halua suolata bloggaamista, sillä se on antanut minulle paljon ja ollut iso osa aikuisuuttani. Olen blogannut pian yhdeksän vuoden ajan. Kirjoitin viisi vuotta sitten postauksen Joka kuuseen kurkottaa, jossa kerroin päätöksestä palata koulunpenkille, suorittamaan opinnot loppuun. Kirjoitin silloin, että
”Akateeminen tulevaisuus voi sittenkin olla minun vaikka olen itä-helsinkiläinen lähiömutsi, nuorena lapset saanut perheen musta lammas. Tuo rooli oli ehkä sittenkin vain minun omassa päässäni, sen punaisen paholaisen sanoja joka haluaa ampua unelmia alas.
Mun tulevaisuus voi pitää sisällään myös jotain ihan muuta, mutta nyt koen että mulla on määränpää tuolla jossain. Olen onnellinen jo tästä syksystä ja siitä miltä tuntuu taas oppia, arvostaa itseään muutakin kuin äitinä.
Voisiko sitä oikeasti olla akateeminen äiti, älykäs nainen ja vielä hyvä vaimo?”
Tuon postauksen päätös on muuttanut mun elämän suunnan. Olin aina halunnut tehdä muutakin kuin kirjoittaa lifestyle-blogia. Oli vuosia kun kirjoitin todella paljon, jopa 300 postausta vuodessa ja sosiaalisen median ylläpitoon meni tuhansittain tunteja. Jossain siellä välissä, päätin että en yritä enää somen vuoksi mitään vaan keskityn itseeni. Sen myötä instagramini jäi retuperälle ja kaupallisten yhteistöiden määrä väheni. Nuo tunnit on sitten menneet perhe-elämän, opintojen ja muiden töiden parissa. Somesta on tullut työn sijaan jälleen harrastus ja sellaisena sen näen tulevaisuudessakin.
