Kaupallinen kampanja / Yhteistyössä Porvoon kaupunki
Mä piipahdin eilen mökillä sillä mun isä on ollut siellä muutamia päiviä viettämässä syyslomaa. Ennen lähtöä hän koukkasi meiltä mukaan Anttonin, joka on virallinen mökkikoira. Ilman Anttonia ei saa kukaan mennä mökkeilemään, sillä mökki on ollut pennusta asti Anttonin lempipaikka. Ollaan mietitty, että yhteiskäytössä olevan tilan sääntöihin voisi kirjata Anttonin syytingin omistajakunnan vaihtumisen varalle. Saisi sitten toinen viettää siellä eläkepäiviään rauhassa.
Harmaahapsisesta koirasta (joka ei ilmeen mukaan innostunut äidin sylissäpidosta) poiketen omiin eläkevuosiin on vielä aikaa. Opiskelut ovat vasta kesken ja työurakin sillä alalla alkutekijöissään. Kiirettä riittää perheen myötä aamusta iltaan ja niitä henkireikiä jotka pitää järjissään olen saanut aivan liian vähän, kokoajan kuitenkin enenevissä määrin. Mulle sellaisia hetkiä ovat oma aika salilla, yksinolo kotona (luxus!) tai lenkkeily koirien kanssa metsäpoluilla.
Yläasteella tai lukiossa, en ole varma, sain käsiini oikean homman kun äidinkielen kirjakurssilla valitsin kirjakseni lyhimmän mahdollisen opuksen. Leena Krohnin Tainaron: Posti toisesta kaupungista, oli eriskummallisin ja oudoin teos minkä olin koskaan lukenut ja kesti aikansa että se avautui kasvavalle nuorelle. 28 kirjettä nimettömältä kirjoittajalta kylmästä hyönteisten asuttamasta Tainaronin kaupungista, nimettömälle ystävälle olivat absurdeja. Niiden teema oli kuitenkin se, että kirjoittaja koki loputonta koti-ikävää vieraassa kaupungissa. Tarinoissa oli jotain tuntematonta joka kiehtoi mutta silti jotain tuttua joka loi turvaa. Tämä kirja tuli mieleeni vahvasti aikana kun rakennettiin omaa taloa. Talonrakennusprojekti oli samanlainen tunteineen mitä se herätti.
Miltei tasan vuosi sitten kirjoitin juuri näitä mietteitä postauksessa Muistoja lapsuudesta: ”Uskon että talo voi parhaimmillaan olla meille kuvastus sielumme temppelistä, samantyyppisesti kuin kehokin. Talonrakennus voi kuulostaa ehkä vain karmaisevan stressaavalta ajanjaksolta jolloin pistetään pystyyn yksi talo muiden joukkoon. Mun kohdalla se on kuitenkin ollut paljon enemmän. Jotenkin tämä projekti on ollut kuin aikamatka lapsuuteen ja tuonut mieleen valtavasti muistoja. Olin itse juuri kuuden vanha, ihan niin kuin meidän Eliel nyt, silloin kuin me muutettiin meidän perheen kanssa uuteen omaan kotiin. Hienoja muistoja on paljon ja useimmat niistä liittyvät juuri tuohon miljööseen. Marjojen poiminta pensaista, uinti meressä ja joulukuusen haku takapihalta.
Vaikka oon omalla tavallaan rakastanut kaikkia koteja joissa olen aikuisiällä asunut yhdessä puolisoni kanssa niin tuo tuleva talo ei vedä vertoja millekään niistä. Tunnen jo nyt aivan suunnatonta rakkautta meidän tulevaa taloa kohtaan ja kiintymykseni kasvaa siihen päivä päivältä. Siitä tulee meidän perheen koti ja Elieliä lukuunottamatta se on varmaan lapsillekin vasta se koti josta jää pysyviä muistoja. Varmasti myös sillä on oma merkityksensä että se on tosiaan meidän ensimmäinen omakotitalo, ja että se on meille suunniteltu.”
Puoli vuotta muutosta uuteen kotiin, voin allekirjoittaa kaiken mitä ajattelin. Koti on sielumme temppeli siinä missä kehokin ja olen täällä asuessani voinut henkisesti paljon paremmin. Tämä väljyys ja jokaiselle suotu oma tila on mielenterveydellisesti ollut väsyneen äidin pelastus. Kun kotona on hyvä olla niin elämä tuntuu paljon helpommalta kaikilla sen osa-alueilla.
Sellaiselle jolle metsä ei avaudu suoraan ulko-ovesta yksi rentoutumiskeino voi olla Porvoon kaupungin lanseeraama Rauhoitu.fi -sivusto. Linkin takaa avautuu valittavaksi kolme teemaa sen mukaan mitä kaipaa: rauhaa, yhdessäoloa tai kauneutta. Rauhoittumishetkeä kuvittaa upeat kuvat ja rentouttava musiikki. Halutessaan voi kurkistaa myös Porvoossa asumisen etuihin tai selata tonttitarjontaa. Esteetikkona ihastuin etenkin viimeiseen videoon. Oman kokemukseni mukaan Porvoo on kaikkea muuta kuin Tainaron, idyllinen, kaunis ja täynnä luonnonrauhaa.
Asuttavan tilan joka pitää sisällään kodin mahdollisuuden, on oltava sellainen mihin ihminen voi heijastaa itsensä, -muistonsa ja haaveensa tulevasta kirjoitti arkkitehti Juhani Pallasmaa vuonna 1993 kirjassaan Maailmassaolon taide. Tämän löysin arkkitehtiäitini luentodiasta. Samaa mieltä olen. Käykäähän rentoutumassa ja unelmoimassa.