Sosiaalinen media täyttyi tänään mitä ihanimmista tarinoista. Kukkia, kortteja, aamupalaa sänkyyn, kahvia, kehuja ja rakkautta. Äitienpäivänä tunnetaan varmasti mitä erilaisimpia tunteita riippuen omasta elämäntilanteesta. Surua, pelkoa, pettymystä, ylitsevuotavaa onnellisuutta, iloa tai arkea.
Oon itse oppinut lapsuudessa aika perinteiseen äitienpäivän viettoon. Siihen kuului se aamupala sänkyyn, jota me kaikki viisi lasta äherrettiin yhdessä isän kanssa. Äiti ”nukkui” ja kun me lapset kasvettiin teineiksi vaihtui aamupala onnitteluun ja äiti sai itse keitellä kahvinsa. Äitienpäivässä oli kuitenkin jotain ja yleensä lounastettiin yhdessä ison pöydän ääressä ja käytiin mummolassa.
Itse heräsin tänä aamuna seitsemältä Amoksen potkuihin kainalossa. Kolmesta lapsesta kaksi oli mummolassa yökylässä joten tiedossa oli hiljainen ja rauhallinen aamu. Keittelin itse kahvini (itselle ostamastani Juhla Mokasta) ja selailin Instagramia. Aamupaloja vuoteeseen, kukkia ja kateutta. Yötyöläisen vaimoa ei nousta muistamaan aamulla.
Kun päivä valkeni pidemmälle niin hiipui toivo noteeraamisesta. Joinain vuosina se ei niin haittaa, mutta jos sama toistuu pääsääntöisesti aina niin kyllähän se vähän harmittaa. Saako puolisolta toivoa onnitteluja äitiydestä? Vai onnitteleeko kaikki vain omaa äitiään? Mitä jos puoliso on yhteisten lasten äiti ja lapset vaikkapa sen verran pieniä että eivät niin itse osaa äitiä muistaa?
Onnea on kuitenkin ne maailman rakkaimmat lapset, jotka ilahduttavat ihan olemassaolollaan ja heidän silmistä näkee rakkauden. Onnea on myös mummolasta kotiintulon jälkeen koulurepusta kaivettu lahjakäärö, joka piti sisällään kauneimman patalapun jonka olen koskaan nähnyt! Siniselle vohvelikankaalle tehty, kulta- ja hopealangoin koristeltu taidonnäyte joka yhdessä kortin kanssa sai äidin purskahtamaan kyyneliin. Tätä äitienpäivän onnea ei pilaa edes ajattelematon mies.
Törmäsin nyt aamusta koneella seikkaan, että tänään on kansainvälinen Älä laihduta -päivä. Heti siltä istumalta ajattelin tarttua aiheeseen, onhan se hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä tässä aikamme kulttuurissa jossa laihuutta ihannoidaan ja Syömishäiriöliiton sanoin ”eniten laihtuvat ovat suuren yleisön silmissä sankareita”. Hyvinvointisaitin alla bloggaavana koen tästä asiasta itsekin jatkuvasti paineita ja siksi haluankin kirjoittaa asiasta omia ajatuksiani.
Mun henkilökohtainen historia painonvaihteluineen on ollut jo ennen bloggaamista sellainen, että olen koko aikuisikäni vähän väliä laihduttanut sitä viittä kiloa tai enemmän. En ole ollut mitenkään suuremmin ylipainoinen, mutta aina kuitenkin esimerkiksi painoindeksin mukaan sielllä normaalipainon yläpäässä tai kausittain lievästi ylipainon puolella. Mulla on aina ollut jenkkikset ja ”iso maha” mutta pitkät sääret ja kauniit kasvot. Joskus olen miettinyt, että on se hyvä että on valloittava hymy, koska sillä saa anteeksi sen että on vähän lihava.
Mun blogi on tällaisesta Älä laihduta -näkökulmasta surullista luettavaa, sillä vaikka omaan mielestäni ihan terveen itsetunnon ja olen tehnyt ruokaremppaa järkisyistä niin kyllähän tässä viimeisen raskauden myötä ajauduttiin vähän turhan korkealle painon kanssa. Se oli kuin jojo-efekti, että mitä pienemmäksi ehdin lasten välissä, sitä suuremmaksi olinkin taas tulossa. Noidankehä joka ei koskaan lopu ja sen vitsaus on laihduttaminen.
Toisaalta olen elänyt juuri blogin kirjoittamisen ajan ajanjaksoa, joka on monenkin naisen elämässä haasteellinen: lastensaaminen ja aika sen ympärillä. Keho kokee suuren muutoksen ja raskaudesta palautuminen on fyysisestikin ihan konkreettinen asia, puhumattakaan imetysajoista hormonimyllerryksineen. Näinä aikoina naisen keho muuttuu ja paino vaihtelee, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Itse raskausajan neuvoloissa äiti punnitaan joka kerta ja näin tehdään myös jälkitarkastuksessa. Numerot ovat tärkeitä ehkä terveyden seuraamiseen mutta moni kokee tästä paineita. Sankari on tosiaan se, joka ei liho raskausaikana ja jos lihoo, niin se joka pudottaa kilot mahdollisimman nopeasti. Media rakastaa näitä tarinoita ja olen itsekin kokenut sen bloggaajana. Haastattelukutsuja tulee, kun olen onnistuja. Hoikka ja menestynyt kuuluvat samaan kategoriaan.
”Laihduttamisesta on tullut jokapäiväistä. Naisista valtaosa on laihduttanut ja yhä nuoremmat tytöt kertovat yrittäneensä laihduttaa. Pojat ja miehetkään eivät säästy laihduttamiskeskusteluilta. Monet uskovat, että olisivat onnellisempia, jos olisivat hoikempia. Ikään kuin ihmisessä ei olisi muita tärkeitä ominaisuuksia.
Kansainvälisen Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Toivomme, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. – Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden.
Älä laihduta -päivänä keskustellaan hyvinvoinnista ja terveydestä, joiden lähtökohtana ja päämääränä ei ole laihtuminen. Älä laihduta -päivä viestii, että ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve koosta riippumatta. Älä laihduta -päivänä julistetaan painorauha (Painorauhan julistus PDF:nä). Älä laihduta -päivänä muistetaan myös syömishäiriöön sairastuneita.”
Blogeissa mielenkiintoisiksi asioiksi koetaan bloggaajan ruokavalio, paino ja mahdolliset kiristelyprojektit. Mun omassa blogissa koko teema on ollut blogin punainen lanka ja se on kyllä aihe jonka postaukset ovat kaikista luetuimpia. Toivon silti että mun blogia pitkään seuranneet tietää, että paino ja siihen liittyvät asiat eivät ole mulle mikään itseisarvo ja mun elämän sisältö täyttyy todellisuudessa paljon tärkeämmistä asioista.
Välillä koen suurta ristiriitaa siitä mitä haluaisin kirjoittaa ja siitä mitä odotetaan. Välillä pohdin mitä minä itsekin haluan. Toitotan itselleni, että haluan olla pienempi sillä tässä koossa ei ole mitään iloa pukeutua kun ei edes mahdu normikaupan vaatteisiin. Koen painetta siitä, että minun odotetaan laihtuvan. Kun kirjoitan että nyt haluan pudottaa ylipainoa niin kommenttiboksi tulvii kannustusta ja postauksia luetaan hyvin ahkerasti. Toisaalta saan myös aivan valtavasti kommentteja, että olen ihana juuri sellaisena kuin olen ja moni on kirjoittanut, että olen kaunis ihan minkä painoisena tahansa. Kiitos näistä! <3 Mielipiteitä on siis varmasti laidasta laitaan ja riippuu ihan omasta mielentilasta kumpi jää paremmin mieleen. Loppupeleissä päätös pitäisi tulla sieltä omasta hyvinvoinnista, rehellisen pohdinnan perusteella eikä odotusten.
Täten aiheeseen liittyen teen itse lupauksen, että tänään en laihduta. Olen minä itse, sellaisena kuin olen. Huonona päivänä mietin, että oi kun olisin hoikka ja siinä kunnossa kun olen joskus muutama vuosi sitten ollut. Mietin että silloin lukijat katsoivat että onpas tuo Anna ihana! Ihailun kohteena oli hyvä olla, kenenkä itsetuntoa se ei boostaisi? Hyvänä päivänä tiedän, että olen se sama Anna myös juuri nyt ja elän jo elämää jota varmasti moni kadehtii. Ei sillä että kadehtiminen nostaisi minua jalustalle -vaan ihan sillä, että ei tässä ole asiat nytkään hullummin. Ole nainen kiitollinen, siitä mitä sulla on ja siitä kropasta joka on upea -juuri nyt!
mahamakkaroiden takia julkaisematta jäänyt kuva viikon takaa
Tervehdys iltaan! Ajattelin heittää vaihteeksi pienen videopostauksen kuulumisista. Ihan arkinen tuokio ilman pynttäytymistä ja tietysti kerralla purkkiin. Itseä naurattaa tuo naama, ei se voi olla tuon näköinen kun puhun! Voi elämä! Mutta ei kait siinä, tällä vappunaamarilla mennään ympäri vuoden. Olkaa hyvä!
