Amanda Blank oli isoisoisoäitini paras ystävä. Hän oli lapseton ja toimi Jämsän kansankoulussa opettajana, aivan kuten isoisoisoäitinikin, joka oli naimisissa pappi Johannes Smolanderin kanssa. Isoisoisoäidilläni Edith Urbinilla oli Johanneksen kanssa seitsemän lasta. He asuivat Kelhän pappilassa Jämsässä. Ystävä Amanda pääsi vihdoin naimisiin maanviljelijän kanssa. Amanda oli perinyt vanhemmiltaan kauniin kaluston, joka käsitti ruokapöydän, kuusi tuolia, sohvan, klaffilipaston ja kaksi nojatuolia. Ne olivat tummanruskeat ja jykevää puuta. Sohva ja tuolit oli päällystetty upealla harmaaraitaisella kankaalla, jonka jokaisessa raidassa oli ruusuja. Kaluston kangas oli kulunut jo miltei puhki eikä kalusto mahtunut maanviljelijän torppaan. Amanda antoi sen Edithille, jolla oli sille tilaa pappilassa.
Johannes kuoli onnettomuuden seurauksena. Hän lähti eräänä päivänä kiireiselle työkeikalle. Hänen piti päästä erään miehen kuolinvuoteelle lukemaan hänelle viimeinen rukous. Johannes otti hevosen ja vaunut mutta ei kiinnittänyt vyötä kiireessä. Mukulakivikatu oli liukas ja yhdessä ylämäessä Johannes suitsutti hevosta kulkemaan lujempaa. Kärry ponnahti iskeytyessään kiveen ja Johannes lensi taaksepäin kiviseen mäkeen. Hän loukkaantui pahasti ja oli kotona pitkään sairaana. Hän kuoli kuitenkin onnettomuudesta tulleisiin vammoihinsa. Edith jäi leskeksi seitsemän lapsen kanssa ja sai armovuoden aikaa asua pappilassa. Tämän jälkeen hän oli koditon. Hän teetti talon, jossa piti täyshoitolaa naimattomille opettajille.
Edithin lapset olivat jo aikuisia kun hän muutti Helsinkiin. Hän asui siellä tyttärensä Ellin luona, joka sai kolme lasta: Kukin, Maija-Leenan(isoäitini) ja Kaarinan. Edith ei halunnut luopua kalustosta kokonaan, vaikka hänen poikansa vaati sitä itselleen. Poika oli apteekkarina Kyrössä ja Edith puolusti oikeuttaan juristin laatiman kirjeen avulla. Kalusto tuli Ilmarinkadulle hänen tyttärensä, Toinin asuntoon. Se oli kaksio ja sohvaryhmä oli sen suuressa keittiössä. Sen ääressä juotiin kahvia, mutta ei koskaan syöty. Toinin, eli Tipa-tädin alakerrassa oli verhoomo ja Tipa vaihdatti kankaan kalusteisiin kahdesti sinä aikana kun se oli hänellä. Se oli kerran vaalea ja sittemmin voimakkaan keltainen ja kuvioitu. Tipa oli lapseton ja koko ikänsä töissä postissa. Postihallituksen siirtyessä Vaasaan, Tipa muutti osittain sinne. Kalusto tarvitsi jälleen majapaikkaa.
Kalusto meni Tipan siskon Ellin tyttärelle Kaarinalle, isoäitini Maija-Leenan pikkusiskolle. Tässä vaiheessa sen verhoilu oli jälleen kulunut, eikä tuo keltainen ollut kenenkään mieleen. Kaarina asui perheineen Järvenpäässä, jossa eräällä karjanhoidon lehtorilla oli iso virka-asunto. Sen yhdessä huoneessa ei ollut mitään. Normaalikoulun rehtori oli kuollut siellä, eikä lehtori halunnut oleskella huoneessa. Hän lupasi, että korjausta odottava huono kalusto voisi olla siellä odottamassa nurkkaan pinottuna. Koko kalusteryhmän ollessa siellä, talo kärsi vielä vesivahingon, joka ulottui kaikkiin muihin huoneisiin paitsi siihen, jonka nurkassa sohva, pöytä ja tuoli nököttivät. Lehtorista tuli myöhemmin Kaarinan tyttären, Leenan anoppi Leenan mennessä naimisiin lehtorin pojan Makkosen kanssa.
Kaarina kyseli kalustolle korjaajaa. Järven toisella puolella punaisessa mökissä asui mies, joka oli entisöijä. Hän oli huono jaloistaan ja viinaan menevä, mutta Kaarina pyöräili hänen luokseen ja keskustellakseen. Mies lupasi, että voisi vaihtaa päälliset kaluste kerrallaan. Mies kysyi millä päällystys pitää tehdä ja kertoi, että hän saa alennusta Lassila & Tikanojalta. Se oli puolimatkassa Helsinkiin ja sieltä sai kahdenlaista kangasta. Vaaleanruskeaa ja mustaa. Kaarina päätyi ruskeaan ja vei kankaat korjaajalle. He allekirjoittivat sopimuksen, että kaluste päällystetään kyseisellä kankaalla, sillä Kaarina pelkäsi että mies voisi myydä kankaan ja ryypätä rahat. Kalusteet olivat korjauksessa pitkään, mutta tuoli kerrallaan hän sai ne sieltä. Tuohon aikaan Kaarinan mies Simo vaihtoi virkaa ja he muuttivat siitä talosta missä olivat saaneet neljä tytärtä, pienempään asuntoon. Kalusto jakautui Kaarinan tyttärille.
Hilkka sai lipaston ja Pirkko sohvan, ruokapöydän ja tuolit. Kaarina piti nojatuolit pienemmässä asunnossaan Järvenpäässä. Vuosien vieriessä tilaa oli vähän ja Pirkko ajatteli luopua kalusteista majoittaessaan poikansa kalusteita väliaikaisesti. Niistä sohva päätyi minulle Itä-Helsinkiin, joka olen Kaarinan siskon Maija-Leenan tyttärentytär. Ruokapöytä ja sen tuoleista viisi, päätyivät suvun ulkopuolelle tätini ystävälle Marille Kemiöön. Minä sain ensin sohvan ja sitten Hilkalta lipaston, jotta sohva ja lipasto päätyisivät samaan paikkaan. Nyt yksi ruokapöydän tuoleista ja kaksi nojatuolia ovat edelleen Kaarinan nykyisessä kodissa palvelutalossa Espoossa. Kaarina täyttää pian 97-vuotta ja kertoi minulle sunnuntaina kaiken tämän. Aikamoinen reilu sadan vuoden tarina meidän sohvalla.