Viikonloppu on jo sunnuntaissa ja mulla on ollut oikein ihana aamu kahvikupposen kanssa. Tyttö on nyt mummolassa ja esikoinen kaverillaan kylässä niin olen saanut viettää laatuaikaa pienimmän kanssa. Talossa on aina niin hiljaista jos edes joku lapsista on poissa. Hiljaisia hetkiä täällä kotona on todella vähän ja vääjäämättä ajaudun kauas menneisiin vuosiin näin tapahtuessa. Muistelen, että ennen lapsia oli aina hiljaista jos mies ei ollut kotona. Ja arvaatteko mitä? -minä niin nautin.
Vaikka olenkin perheihminen, lataudun parhaiten ollessani ihan yksin. Kaipaan tilaa hengittää ja olen kiitollinen, että olen löytänyt puolison jonka kanssa yhdessäolo sujuu luontevasti niin perheen kuin parisuhteen puolesta. En jaksaisi kulkea käsikynkkää joka paikkaan tai olla liian tiiviissä kontaktissa. Olen varmaan erikoinen jonkun mielestä kun sanon näin, mutta hyvin tiivis yhdessäolo ahdistaa mua ja onneksi on parisuhteita joissa voidaan jakaa sama arvo niin että suhde on silti hyvin onnellinen. Muistan nuoruuden seurustelusuhteista sellaisia tunteita, että ihan ahdistuin kun kumppani halusi olla jatkuvasti vierellä. Yhden poikaystävän nimi muuttui kännykässäni nimeksi ”Voi ei” ja toista aloin mielessäni kutsua iilimadoksi. Todella kamalaa että näin kävi, enkä tietenkään sitä sillä tavalla ryöpyttäen tuonut esille kumppaneille että homma ei nyt toimi mutta arvaatte varmaan, että näillä suhteilla ei ollut tulevaisuutta. Kumppanit olivat liian erilaisia minulle. Avioliitossani ehdottomasti parasta on se, että ollaan sopivan lähellä ja en koe että menettäisin mitään. Päin vastoin, suhde täydentää minua ja minun puutteitani ja sitä on aina kantanut suuri rakkaudentunne.
Rakkautta ja suhteita on erilaisia ja tärkeintä on varmasti se, että löytää sellaisen suhteen jossa on hyvä olla. Toiset ovat yhdessä kaikki leffat ja lomat, siinä missä joku voi elää kaukosuhteessa onnellisena. En tarkoita omilla ajatuksillani siis sitä, että se olisi mitenkään ainoa oikea tapa toimia. Voin vain huokaista onnellisena, että tähän päivään mennessä en ole katunut puolisovalintaani. Vaikka olin tavatessamme nuori, vain vähän päälle kahdenkymmenen ja puolisoni sitäkin nuorempi, 19-vuotias. Tulipa tehtyä hyvä päätös. Hyvä minä!
