Anna niin kuin ennenkin
Työpöydän ääressä on aina hetki ottaa selfie vaikka sellaisia otankin takavuosia huomattavasti harvemmin. Muistan ajan kun poseerasin peilin edessä päivittäin ja kamera lauloi. Otin kuvia jokaisesta tekemisestäni ja suupalastani ja siirsin lähes kaiken minkä näin edessäni someen. Siitä alkaa olla aikaa kun pysähdyin viimeksi peilin edessä kuvaamaan tai kun olisin päivitellyt tänne viikon ruokalistaani. Koen, että minulla ei ole enää sellaiseen niin paljon aikaa eikä mielenkiintoa. Blogilla on erilainen rooli elämässäni päiväkirjana kuin ennen, sillä kirjan sisältökin on muuttunut. Siinä missä ennen treenasin ja haaveilin fitnesskisoista, kulutan nyt aikaani täällä koneen ääressä opiskellen. Tiedän, että teille lukijoille yhden ihmisen opiskelutaival ei ole samalla tavalla mielenkiintoista luettavaa kuin vaikka se motivaatio minkä sai treenikuvista ja hyvästä tekemisen meiningistä, joka meikäläisellä oli monta vuotta treenamisen suhteen. Sitä oli nautinnollista raportoida ja hehkuttaa, sillä nautin siitä elämästä silloin itsekin. Ihan samalla tavalla kuin koen nykyisen elämänikin ihanaksi ja onnelliseksi vaikka painopiste on muuttunut työ- ja opiskeluakselilla aikamoisesti. Sisimmiltäni olen kuitenkin sama Anna kuin ennenkin. Olen ihan sama ihminen vaikka mielenkiinnonkohteeni ovatkin vaihtuneet.

Tulisipa se palo opiskeluun
Näin mietin niinä vuosina kun olin poissaolevani yliopistolta ja takaraivossa kaihersi se, että opinnot ovat ihan kesken eikä mielenkiintoa tai voimia riittänyt niiden hoitamiseen. Tiesin aina että en halunnut lopettaa kesken mutta tahti oli todella hidas. Oli kausia kun olin pitkään poissa ja sitten tein taas muutaman kurssin mutta sillä tavalla eteneminen oli hidasta ja vaikeaa. Elämän suurimpia sisältöjä olivat tietysti lapset mutta hyvänä kakkosena tuli treenaaminen ja kaikki siihen liittyvä. Kirjoitin blogia todella aktiivisesti ja kaikki ruokaan ja treenamiseen liittyvä kiinnosti eniten.
Nyt tilanne on päälaellaan. Intoa piisaa opiskeluun mutta kaihoilen aikaa kun keittelin parsat laulaen ja painuin joka päivä salille. Miksi se menee niin, että ihminen aina ”hurahtaa” johonkin ja on aikansa kutakin? Nyt teen paljon mielummin jotain kouluhommaa kun hikoilen salilla, sillä haluan tällä saralla saavuttaa jotain ja päästä eteenpäin. Molemmissa asioissa taitaa olla perimmäisenä syynä se, että niissä on jokin tavoite ja työnteko edistää siihen pääsemistä. Muutama vuosi takaperin se oli mahdolliset fitnesskisasuunnitelmat ja nyt tähtäimessä on valmistuminen. Voisi kai ajatella, että olen aika päämäärätietoinen ja kun asetan jonkun tavoitteen niin se ohjaa elämääni ja ajankäyttöäni voimakkaasti.

Bloggaaminen on osa minuutta
Voisin ehkä elää ilman blogia mutta toisaalta se on minulle hyvin tärkeä väylä ilmaista itseäni, teen sitten mitä tahansa. Rakastan kirjoittamista ja jäsentelen sitä kautta maailmaani. Pidän siitä, että voin tekstien ja kuvien kautta palata johonkin hetkeen. Kun selaan omaa blogiani niin hätkähdyn usein mitä kaikkea ihanaa ja minulle tärkeää olen kuvannut ja kokenut. Ilman blogiani tekisin samoja asioita todennäköisesti ihan omaksi ilokseni. Siksi ajattelen, että jaan ne asiat mieluiten täällä, sillä kirjoittaminen tuottaa minulle iloa. Välillä surkuttelen sitä, että sisältö ei ole sitä mitä moni pitkään lukenut haluaisi mutta sitten mietin, että en voi muuttaa itseäni menneisyyteni vuoksi. Tämä on tätä hetkeä ja elämä vie eteenpäin. Olen onnellinen kasvustani, joka on tapahtunut opiskelujen suorittamisen ohella. Uskon, että tämä rutistus muuttaa loppuelämäni suuntaa ja työelämääni vuosiksi eteenpäin. Olen aina halunnut akateemisen koulutuksen ja nyt olen lähellä tuon tavoitteen saavuttamista. Se tuntuu hyvin palkitsevalta vaikka blogisisältönä opiskeluaika ei olekaan ollut mitenkään raflaavaa.
Toivon kuitenkin, että meikäläisen taival on ehkä innostanut myös teitä työelämän ja opiskelun saralla samalla kuin itseänikin. Ehkä joku teistäkin on jatkanut itsensä kehittämistä omalla tavalla samalla, kun minä höyryän täällä kursseistani ja dediksistäni 😉