Kategoriat
Perhe & suhteet Ura Yleinen

Minustako tutkija? Haku Helsingin yliopiston tohtoriohjelmaan

Heinäkuun lopussa oli haku kymmenen päivän hakuaika yhteen katsomistani tutkijakouluista. Hakuaikoja tutkijakouluihin on yleensä 2-5 kertaa vuodessa. Itse hain YEB:n (Ympäristö-, elintarvike- ja biotieteellinen tutkijakoulu) alla olevaan Ruokaketjun ja terveyden tohtoriohjelmaan eli Food Chain & Health -ohjelmaan nyt heinäkuun haussa.

Kesähaku on ainostaan Helsingin yliopistosta valmistuneille. Päätin tehdä tutkimussuuunnitelmani jatkaen graduni aiheesta koskien probiootteja sisältäviä elintarvikkeita. Pääseminen jatko-opiskelijaksi ei kuitenkaan ole itsestäänselvää ja saan jännittää vielä kuukauden tuloksia.

Kaikki on kiinni rahoituksesta?

Tohtoriksi opiskelu kestää päätoimisesti neljä vuotta, käytännössä usein enemmänkin. Oma suunnitelmani sisältää artikkeliväitöskirjan eli kolme-neljä tieteellistä artikkelia. Tohtoritutkinto huipentuu väitöstilaisuuteen, jossa väittelijä puolustaa työtään. Itse valmistuisin elintarviketieteiden tohtoriksi, jos suoritan jatkotutkinnon.

Olen kuullut, että meidän alalla lähes kaikilla hakeneilla on ollut jo rahoitus tiedossa hakuvaiheessa, sillä esimerkiksi laboratoriotutkimus maksaa aika paljon. Itse hain opinto-oikeutta jo nyt ennen rahoitusta, niin pelkään että puuttuva rahoitus on yksi este oikeuden saamiselle. Toisaalta olen kyllä hakenut myös apurahoja mutta prosessit ovat pitkiä niin en vielä tiedä jos apuraha napsahtaakin jostain.

Lopulta valinta tohtoriohjelmien välillä oli helppo. Olin katsonut pitkään jo HY:n FoodHealth vaihtoehtoa. Toinen mahdollisuus olisi ollut Itä-Suomen yliopistossa Terveystieteiden tohtoriohjelma ja kolmas Oulussa Terveys- ja biotieteiden tohtoriohjelma. Yksi kolmesta graduohjaajastani on pääohjaajani ja hänen ollessa Helsingin yliopistossa, oli valinta sillä selvä. Jokainen kun tarvitsee jo hakuvaiheessa ohjaajan ja vastuuprofessorin ja olin verkostoitunut parhaiten jo omaan yliopistooni.

Töihin, tutkijaksi vai tutkimusta työn ohella?

Yksi vaihtoehto on tietysti tehdä väitöskirjaa omien voimien rajoissa työn ohella. Olenkin hakenut aktiivisesti töitä myös valmistumisen jälkeen niin pidän mahdollisena tätäkin vaihtoehtoa. En kuitenkaan halunnut jättää tutkijakouluun hakua sen vuoksi, että EHKÄ työllistyn alalleni. Haluan kehittää itseäni, joten peukaloiden pyörittely koulutustani vastaavaa työpaikkaa odotellessa ei sovi minulle. Koen, että heitän aikaa hukkaan ja pidän itseäni ihan turhaan vapaana.

Mitä jos koronakriisin ja kovan kilpailun vuoksi en työllistyisikään vielä pitkään aikaan? Olisin turhaan ollut kalenteri tyhjänä ”valmiudessa”. Jos mahdollisuuksia ilmaantuu niin mietin sitten mielummin niistä vaihtoehdoista ja uskon, että asiat järjestyvät kyllä. Myös sekin on epävarmaa pääsenkö tohtoriohjelmaan tällä suunnitelmallani mukaan. Toisaalta, jos ei edes hae niin ei varmasti pääse. Minä hain eli olen ottanut ensimmäisen askeleen! On jopa vähän pelottavaa myöntää ja kertoa siitä, koska epäonnistumisen pelko on läsnä, eikä epäonnistumisista kirjoittaminen julkisesti ole mitenkään mieltä ylentävää puuhaa. Toisaalta jos pääsen, on asiaa sitäkin mukavampi fiilistellä teidän kanssa.

Urakriisi iskisi kovaa ilman tutkintoa

Olen pyöritellyt mielessäni sitä, että jos en olisi nyt valmistunut maisteriksi eläisin varmasti pahan urakriisin keskellä. Kun neljäkymmentä vuotta lähestyy uhkaavasti tulee tunne, että nuori aikuisuus on taittumassa ja elämässä on hyvä olla jotain kiintopisteitä. Minulle suurin tukijalka on tietysti perheeni, puoliso ja lapset sekä omat vanhempani ja sisarukseni. Haluan kuitenkin saavuttaa muutakin kuin äitiyden.

Äitini aloitti juuri minun ikäisenä pohjoismaisessa tutkijakoulussa ja väitteli tekniikan tohtoriksi Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa (Kungliga Tekniska högskolan, KTH) kun olin yhdeksän. Minulla on neljä sisarusta, joten äitini teki väitöskirjaa kun hänellä oli viisi pientä lasta! Siksi omat ponnisteluni eivät tunnu mitenkään erityisiltä. Ehkä meissä on silti enemmän samaa kuin kuvittelen.

Yliopistolla vuonna 2015

Joka tapauksessa meidän perheessä on uusi opiskelija, sillä mieheni aloittaa nyt syyskuussa Aalto-yliopistossa, jonne hän pääsi suoraan Rakennustekniikan maisteriohjelmaan, valmistuttuaan joulukuussa AMK:sta Rakennusmestariksi. Olen niin onnellinen, että hän pääsee jatkamaan diplomi-insinööriksi. Perustimme perheen niin nuorina, että opiskelut jäivät vähän sen jalkoihin. Hän on kuitenkin minua nuorempi, joten hän ehtii vielä hyvin opiskelemaan. Seuraan myös mielenkiinnolla, millaista opiskelu on Aallossa kun itse olen opiskellut HY:ssa tutkintoni.

Lapset luentosalini ulkopuolella odottamassa 2015, koska heillä oli syyslomaviikko ja minulla pakollinen luento.

En halua suolata bloggaamista, sillä se on antanut minulle paljon ja ollut iso osa aikuisuuttani. Olen blogannut pian yhdeksän vuoden ajan. Kirjoitin viisi vuotta sitten postauksen Joka kuuseen kurkottaa, jossa kerroin päätöksestä palata koulunpenkille, suorittamaan opinnot loppuun. Kirjoitin silloin, että

”Akateeminen tulevaisuus voi sittenkin olla minun vaikka olen itä-helsinkiläinen lähiömutsi, nuorena lapset saanut perheen musta lammas. Tuo rooli oli ehkä sittenkin vain minun omassa päässäni, sen punaisen paholaisen sanoja joka haluaa ampua unelmia alas.

Mun tulevaisuus voi pitää sisällään myös jotain ihan muuta, mutta nyt koen että mulla on määränpää tuolla jossain. Olen onnellinen jo tästä syksystä ja siitä miltä tuntuu taas oppia, arvostaa itseään muutakin kuin äitinä.

Voisiko sitä oikeasti olla akateeminen äiti, älykäs nainen ja vielä hyvä vaimo?”

Tuon postauksen päätös on muuttanut mun elämän suunnan. Olin aina halunnut tehdä muutakin kuin kirjoittaa lifestyle-blogia. Oli vuosia kun kirjoitin todella paljon, jopa 300 postausta vuodessa ja sosiaalisen median ylläpitoon meni tuhansittain tunteja. Jossain siellä välissä, päätin että en yritä enää somen vuoksi mitään vaan keskityn itseeni. Sen myötä instagramini jäi retuperälle ja kaupallisten yhteistöiden määrä väheni. Nuo tunnit on sitten menneet perhe-elämän, opintojen ja muiden töiden parissa. Somesta on tullut työn sijaan jälleen harrastus ja sellaisena sen näen tulevaisuudessakin.

Kategoriat
Lifestyle Perhe & suhteet Ura

Koronavirustilanteen hyviä puolia

Lapsiperheen korona-arki

Meidän kuten varmasti kaikkien muidenkin arki on mullistunut koronavirustilanteen vuoksi. Olemme olleet kotona ja yrittäneet minimoida asioinnin. Meillä minä käyn kaupassa ja olen myös tilannut ruoan verkkokaupasta ruokaa mutta niissä toimitusaika on mennyt aika pitkälle. Yksi tilaus tuli tänään ja seuraava on parin viikon kuluttua Cittarin tilaa&nouda palvelupisteestä. Kaupassakin olen käynyt mutta olen yrittänyt käydä harvemmin ja karsia kaikki turhat asioinnit. Pääasiassa arki menee hyvin pitkälti tässä kotona, käyden pienillä vaunulenkeillä Linuksen päiväuniaikaan. Mitään menoja ei ole enää koko keväälle, sillä kaikki harrastukset ja kerhot on peruttu.

Trampalla pääsee pomppimaan

Viime viikonloppuna hankittiin meille ensimmäinen trampoliini ikinä! Meidän naapuri osti juuri samanlaisen ja se näytti niin hyvältä, että päätettiin ostaa samanlainen. Totesin, että he olivat jo tehneet hyvän taustatyön vertailussa! Tramppa on siis Acon Finlandin ja tässä mallissa on turvaverkko pehmusteen sisäpuolella, joten jalka ei voi jäädä jousien väliin tai pää osua tukipilariin. Rungolla on myös 10 vuoden takuu, eikä trampoliinilla ole painorajaa.

Tramppa vaikuttaa siis todella turvalliselta ja on tähän mennessä ollut ihan hitti. Meidän lapset tykkää siitä hirmuisesti ja nyt etäkoulun välkällä sinne pääsee helposti hetkeksi pomppimaan ja päivän aikana tulee mukavia liikuntatuokioita. Jotenkin tässä haluaa tehdä omasta kodista mahdollisimman mukavan, sillä keväästä tulee pitkä ilman sosiaalisia kontakteja jos kotona ei ole tekemistä. Jos tilanteesta etsii hyvää, niin meillä ainakin on ollut todella mukavaa oman perheen kesken kun arki on rauhoittunut niin paljon. Harrastusmenojen päättyessä ja työtehtävien vähentyessä, oman perheen keskistä aikaa on aiempaa enemmän ja olen nauttinut siitä.

Gradu palautettu, vihdoinkin

Gradunkin sain palautettua kaksi viikkoa sitten ja nyt odotan sen arvostelua. Ihan uskomatonta, että mun ikuisuusprojekti yliopisto-opinnoista on ohi. Seuraava tiedekuntaneuvoston kokous on 1,5 viikon kuluttua ja mikäli gradu hyväksytään siellä, saan laittaa maisterinpaperit tilaukseen! Juhlat saavat odottaa mutta loistavaa fiilistä se ei poista. Tärkeintä on kuitenkin valmistuminen eikä itse juhlat.

Kategoriat
Lifestyle Perhe & suhteet Terveys & hyvinvointi Ura

Heräsin miettimään, kuinka pitkään olen taas kotona?

Kriisi elämästä putkahti yllättäen esiin

Meidän Helmin kuoleman jälkeen meni vain kolme päivää kun sain erittäin surullisia uutisia ystäväni Even (Queen of Eve) poismenosta. Eveliina oli pitkäaikainen blogikollegani joten suru on kova olen ollut asiasta hyvin järkyttynyt. Laitoimme sähköpostia vain muutamaa päivää aikaisemmin ja olemme tunteneet somen kautta parikymmentä vuotta. Olemme kulkeneet samoja polkuja Pakkotoiston keskustelufoorumilta ja Punttimimmeistä, FitFashionille, sieltä A-lehdille ja lopulta Vaikuttajamedialle, joten on vaikea uskoa, että hän on poissa. Otan osaa kaikkien muidenkin Even tunteneiden suruun. Halun lähettää halauksia jokaiselle hänen blogilukijalleen ja seuraajalle, jotka jäävät kaipaamaan häntä.

Et ole ikiunessa, et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.

Even yllättävän poismenon vuoksi omat ajatukset ovat olleet paljon siinä, että miten elämä voikin loppua yhtäkkiä. Ennen viime viikkoa en ollut edes ajatellut kuolemaa kun kaukaisesti, sillä se ei ole koskettanut meitä läheltä pitkään aikaan. Kirjoitin instagramiin alkuviikosta seuraavan tekstin:

Sitäpä tässä mietin, että lehdet kellastuu ja pakkasaamut lisääntyy ?? Haalarit on hankkimatta sekä topat, pipot ja takit. Se jokavuotinen rahareikä kun lapset kasvaa ? Sitäkin mietin, että elämä on todellakin tässä. Se voi olla pois täysin yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Elämä on kiireisissä syysaamuissa, sekasortoisissa pyykkiläjissä, kroonisessa rahapulassa. Se on koulun jälkeisissä läksyissä ja iltasaunan mietteissä, siinä samalla missä se on pienen vauvan tuoksussa ja lasten spontaanissa ilossa. Se on aviomiehessä joka seisoo vierellä elämän myrskyissä, tasapaksussa arjessa ja yhteisissä ilon hetkissä. Se on rakkaiden kainalossa, tässä juuri tänään. Iloitaan siitä ja rakastetaan. Juuri tänään ❤

View this post on Instagram

Sitäpä tässä mietin, että lehdet kellastuu ja pakkasaamut lisääntyy 🍁🍂 Haalarit on hankkimatta sekä topat, pipot ja takit. Se jokavuotinen rahareikä kun lapset kasvaa 💸 Sitäkin mietin, että elämä on todellakin tässä. Se voi olla pois täysin yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Elämä on kiireisissä syysaamuissa, sekasortoisissa pyykkiläjissä, kroonisessa rahapulassa. Se on koulun jälkeisissä läksyissä ja iltasaunan mietteissä, siinä samalla missä se on pienen vauvan tuoksussa ja lasten spontaanissa ilossa. Se on aviomiehessä joka seisoo vierellä elämän myrskyissä, tasapaksussa arjessa ja yhteisissä ilon hetkissä. Se on rakkaiden kainalossa, tässä juuri tänään. Iloitaan siitä ja rakastetaan. Juuri tänään ❤ #päivänajatus #rakkaus #elämä #ruuhkavuodet

A post shared by ANNA | HYVINVOINTI ÄITIYS URA (@annaliljeroos) on

Mitä haluan saavuttaa ja missä haluan olla, että ei jäisi mitään kaduttavaa?

Ennen viime viikkoa olin ajattellut, että kaipaan enemmän töitä. Olin ajatellut, että voisin mennä täysipäiväisesti töihin vaikka samantien jos hyvä tilaisuus tulee eteen. Olin ajatellut, että pitää takoa kun rauta on kuumaa heti valmistumisen jälkeen ja mennä pöhinällä eteenpäin. Sitten heräsin siihen, että jos tämä olisi viimeinen päiväni niin olisinko mielummin enemmän kotona ja läsnä vielä pienille lapsilleni vai olisinko luomassa uraa? Nauttisinko nyt siitä, että saan kasvattaa lapsia ja tehdä kotoa käsin pienempää määrää töitä ja tienata vähemmän vai olla enemmän poissa ja kantaa paksumpaa palkkapussia? Suuria kysymyksiä, joihin etsin vastauksia mylläävästä mielestäni. Juuri nyt en osaa vastata kysymykseen kuinka kauan olen siis kotona. Vähän väliä meinaan purskahtaa itkuun, että en ole valmis lähtemään ja miksi Even elämä loppui niin varhain.

Elätkö sinä niin, että jos tämä päivä olisi viimeisesi niin sinulla ei jäisi mitään kaduttavaa? Vai muuttaisitko suuntaa ja tekisit jotain toisin?