Me oltiin suunniteltu eiliselle piknikpäivää eikä oltu ainoita saman idean saaneita. Päädyttiin Mustikkamaalle joka on Korkeasaaren vieressä Kulosaaren edustalla ja linnuntietä ihan kiven heiton päässä meiltä Laajasalosta vaikka ajomatkaa tulee kuutisen kilometriä. Piknikille lähti Saran perhettä mutta meillä Linnealle nousi kuume aamulla ja hän joutui jäämään isin kanssa kotiin. Mukana oli siis minä, Eliel ja Helmi. Mustikkamaalle saapuessamme parkkipaikka oli ihan tukossa ja varmaan puoli Helsinkiä oli menossa eläintarhaan tai ulkoilemaan saareen 🙂 Löydettiin kuitenkin autoille paikat ja käveltiin rantaan jossa oli kaunista, todella aurinkoista ja lämmintä kun ei tuullut yhtään.
Sara oli tehnyt makoisia wrappeja joissa oli toisissa kanaa ja toisissa tonnikalaa. Niiden lisäksi suolaisena oli lohipullia ja nakkeja sekä tomaatti-mozzarellasalaattia. Tuoretta ananasta oli isoina lohkoina sekä tuollaista kuvassa näkyvää mustikka-rypäle-pähkinäsalaattia. En halunnut tehdä hedelmäsalaattia perinteisemmistä ja mustuvista hedelmistä kuten banaanista ja omenasta niin tuo oli oikein hyvä valinta eikä ulkonäkö kärsinyt. Vihannestikkujen lisäksi oli tietysti mehua, keksejä, suklaata ja ja ja… 😉
Ruoka oli hyvää ja samoin seura. Tuntui myös hassulta että Sara sai syödä mitä halusi eikä mukana ollutkaan omaa eväskippoa punnituista ruoista 🙂 Reippailija oli silti käynyt jo aamuaerobisella ja salilla!
Illalla mun fiilis oli mukavasta päivästä huolimatta surkea. Oon ihmetellyt meidän yhtäaikaa odottavien mammaryhmässä sitä kun moni on itkuinen ja on puhunut siitä miten hormonit heittelee ja tulee harmituksia pienistäkin asioista. Mulla on ollut tasaista tahtia ja vaikka joku juttu on harmittanut niin oon unohtanut sen pian enkä oo kokenut mitään suurempia tunnemyllerryksiä. Eilen tuntui olo pitkästä aikaa todella mietteliäältä. Mietin sitä millaisessa roolissa esimerkiksi blogi on mun elämässä. Vietän tän parissa paljon aikaa vuorokaudesta kun kuvaan tapahtumia ja tekemisiä, laittelen kuvia koneelle, kirjoitan ja sitten vastailen kommentteihin. Tää on korostunut etenkin nyt kun en tee enää PT-ohjauksia ja vietä aikaa salilla asiakkaiden ja tuttujen kanssa vaan oon lähinnä kotona ja hoidan lapsia.
Oon aina ollut sellainen ihminen jolla on vaan kourallinen ystäviä ja tekin varmaan melkein osaatte nimetä kaikki mun kaverini. En oikein ole sellainen joka jaksaa pitää yhteyttä uusiin ihmisiin tai kavereihin jotka ovat tutuntuttuja vaikka sitä kautta heistäkin voisi tulla läheisiä ystäviä. Hitaalla lämpenemisellä on tietysti varjopuolensa eli se, että sitten niitä ystäviä on todella vähän ja olo saattaa joskus tuntua yksinäiseltä. Nuorena itkin sitä usein mutta nyt vanhempana sisältöä on tuonut tietysti oma perhe ja se että viihdyn hyvin myös yksin.
Eilen mulle tuli mieleen ajatus, että millaista mun sosiaalinen elämä olisi ilman blogia, facebookia ja instagramia? Aika hiljaista kenties? En siis välttämättä päivän aikana puhu kuin miehelle ja lapsille joista ensimmäinen tekee tällä hetkellä niin paljon töitä että ei nähdä juuri lainkaan ja myös se saa mut surulliseksi. Haluaisin niin paljon enemmän mutta tää on nyt hetkellisesti tällaista tilanteiden pakosta.
Miltä sitten tuntuu olla raskaana ja tuntea olonsa jollain syvemmällä henkisellä tasolla yksinäiseksi vaikka on blogikavereita, instagram-seuraajia ja ne muutama todellinen ystävä kuitenkin olemassa. Todella pahalta se tuntuu. Syyt kaiken tuon takana ovat varmasti moninaiset. Mun fiilis mun omassa nahassa tuntuu tuskalliselta eikä sitä kukaan ulkopuolinen voi muuttaa. Mun parhaisiin puoliin kuuluva sosiaalisuus on kohta muisto vain kun tunnen miten se hiipuu musta pois sitä mukaan kun itsetunto laskee. Nyt ihan oikeasti taas muistan miltä musta on tuntunut aina kun painoa on paljon. Todella kurjalta ja siitä blogin nimenkin keksin koska olin liian iso ollakseni minä.
Mulla tuli eilen sellainen fiilis et suljen samantien kaikki sosiaaliset mediat sillä tuntuu jotenkin niin tekopyhältä pitää sitä kautta yllä sitä sosiaalisuutta kun on oikeasti yksin. No en vielä sulkenut koska en tietystikään uskalla tai halua tippua pois viimeisistäkin rippeistä ulkomaailman kosketuksesta mutta ehkä pieni vähennys tai tauko olisi paikallaan. Vai onko siitä haittaa että suurin osa sosiaalisesta elämästä eletään virtuaalisesti: tykkäilemällä, kommentoimalla ja kirjoittamalla? Ajatuksena se on kuitenkin aika pelottava.
Postauksen otsikkokin vaihtui tässä matkan varrella kun aiheena piti olla ainoastaan pääsiäispiknik mutta lopputeksti koskikin jotain ihan muuta. Ehkä tän pohdinnan voi heittää raskauden jälkeen mappiin Ö, eikä lähteä ruokkimaan niitä elämäniloa vieviä ajatuksia edes kirjoittamalla tällaista ylös. Todellisuudessa tunteita ei kuitenkaan koskaan voi vain sivuuttaa sillä ne ovat todellisia sille joka ne kokee, vaikka ne olisi miten turhia muille. Ja sille joka ne kokee ne voi olla hyvin raskaita kantaa.
Iloa ja aurinkoa viikkoonne <3
43 vastausta aiheeseen “Yksinäisyys”
Nyt on pakko kommentoida, koska samaistun sinuun 100% ! Itse en ole raskaana, mutta yksinäisyys on erittäin tuttu tunne. Olen tunnettu sosiaalisuudestani ja siitä että tulen kaikkien kanssa toimeen ja olen aina äänessä tilanteessa kun tilanteessa, mutta oikeasti minulla on vain muutama ystävä joiden kanssa oikeasti voin mennä kahville ja viettää tyttöjen aikaa. Nytkin pääsiäisenä kuvat siitä kun muut viettää vapaita ja on ystäviensä seurassa olen itse ollut töissä (jossa jokainen vuoro tehdään täysin yksin tämäkin toki lisää tätä tunnetta..) ja maannut kotona syömässä.. Eilenkin muutama kyynel pääsi kun tuntu niin pahalta. Rakas mies minulla kyllä on, mutta hänkin on nyt työreissussa ja toki kaipaisi sitä muutakin seuraa välillä. Kaiken tämän takana pitkälti on se, että pitkään harrastin hyvin ammattimaisesti tanssia saanen siitä osan elannostani ja olin todella hyvässä kunnossa. Nyt kun ura on ohi elämäni on mennyt tähän syömiseen ja makoiluun täysin, tuloksena +10kg ja huono itsetunto. Tässä on kunnon oravanpyörä valmiina..
Kamala sanoa että helpottavaa kuulla että toisilla on myös samanlainen tilanne koska tätä ei toivoisi kellekkään, mutta tämä antaa pientä toivoa tulevaisuuteen. Kyllä me vielä tästä nousemme 🙂 <3
Voi että tää postaus on kerännyt kommentteja ja usea teistä on kohtalotoveri ja tuntee välillä samoin. Sulle Sini sanoisin, että 10kg ei kuulosta edes pahalta tanssiuran jälkeen jolloin on varmasti pitänyt olla todella hoikassa kunnossa. Nauti elämästä kiloista huolimatta <3 🙂 Hyvä siis täältä huudella, enkä tosiaan tarkoita pahaa vaan sitä että ehkä me itse ollaan kaikista kriittisimpiä. Tiedän kyllä tuon tunteen kun ei oo kropassa hyvä olla ja siksi eristäytyy. Se on kovin surullista kaikinpuolin 🙁
Ihanaa kevättä! <3
Voi Anna! Mä en olekaan vähään aikaan kommentoinut, kun jotenkin ei muka ehdi, kun on töitä ja koettaa treenata ja kaikkea. Mutta nyt oli pakko kommentoida, kun tunnistan ajatukset. Varsinkin raskausaikana ja lasten kanssa kotona ollessa noi ajatukset valtasi ihan tosi paljon mun mieltä. Jotenkin ne raskaus- ja imetyshormonit ei sopinut mun päälle ja ne korosti sitä yksinäisyystunnetta. Muutenkaan en omista kuin kourallisen hyviä kavereita, ja puolituttuja somesta ehkä vähän enemmän. Niiden hyvienkään kanssa ei voi extempore lähteä oikein millekään, vaan aina koen sen suureksi vaivaksi jos kysyn joltain seuraa.
Töissä olo on nyt helpottanut omaa oloa (niinkuin sullakin varmaan ne pt-ohjaukset) kun sai jutella eri ihmisten kanssa ja vähän enemmän vaihteluutta arjessa, ettei ne yksinäisyysajatukset tule niin herkästi. Terveisin toinen hitaasti lämpeävä siis myös, jolla samat yksinäisyysajatukset päässä. (Ja viimeksi toissa viikolla mietin koko oman blogin lopettamista vähän samasta syystä kun sä somekanavien sammuttamista.)
Rutkasti haleja <3
Kiitos haleista maailman ihanin Mirzu! <3 Kuulostaa tutulta tuo mitä kirjoitit! Mulla kans töitä tehdessä ei tuu niin tällaista fiilistä. Aikansa onneksi kutakin 🙂
<3 <3 <3 Usein ne kaikista "sosiaalisimmat" on loppujen lopuksi erakkoja luonteeltaan tai kokee olevansa pohjimmiltaan aika yksin. Tämä ei tosiaan oo mitään romukoppapohdintaa vaikka tuntisitkin myöhemmin toisin. Kokeile jos somettelun vähentäminen auttaa? Jos ei auta, voi taas palata normitahtiin? Nykyaika on kyllä aika pelottavaa, nipunapunipunapu. Koko päivän muka tykkäilee ja juttelee ja on perillä tuhannen ihmisen asioista vaikkei olis koko päivänä puhunu yhtään kenellekään. :/
Juuri näin! Oon nyt tosiaan vähentänyt koneella oloa ja pitänyt läppärin kiinni kun tuntuu siltä. Siksi vielä tuhannesti anteeksi kun kesti valovuosi päästä kommenttien kimppuun! 😀
Kiitos sydämistä ihanainen <3
Täällä myös yksi tekstiisi samaistuja! Kahden raskauden myötä tulleet ylimääräiset kilot istuvat tiukassa ja oikeastaan tajusin tuon tekstisi myötä yhteyden liikakilojen ja erakoitumiseni välillä. Olen onneksi saanut melko paljon jo pudotettua painoa (työllä ja tuskalla…) mutta hyvän olon painoon on vielä matkaa. Nyt sain kyllä tekstistäsi motivaatiota laittaa kaikki likoon ja nipistää loputkin laardit liikkeelle. Ne todella vaikuttavat niin moneen asiaan negatiivisesti elämässäni, että nyt oikeesti…
Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi ja tsemppiä sinulle loppuraskauteen! Upea ilmestys olet todella nytkin ja varmasti saat itsesi vielä huippukuntoon kun sen aika on. Nyt on erilainen aika <3
Näin se on myönnettävä et kyllä ne kilot tosiaan vaikuttaa. Uskon et monilla näin! Tsemppiä sulle loppurutistukseen. Mä tuun sit perästä kun aika on oikea 🙂
Vitsit kun haluaisin jotenkin fiksusti lohduttaa, mutta en oikein osaa pukea sanoiksi sitä mitä tarkoitan! Joka tapauksessa, hirveesti tsemppiä ja olen jotenkin aivan varma, että nämäkin fiilikset sulla vaihtuu taas ajan myötä ihan uudenlaiseen itsevarmuuteen ja onnellisuuteen.
Olen itse laihduttanu viime vuosien aikana yli 20kg, ja muistan vielä kipeän hyvin tällaset fiilikset sieltä lihavammilta ajoilta. Painonpudotus ei tietenkään korjannut kaikkea, mutta olin paaaljon yksinäisempi kun en ollut tyytyväinen omissa nahoissani. Arvotin itseni todella alhaalle, ja monet tekemiset ja näkemiset jäi kokematta kun jo valmiiksi ajattelin etten kelpaa sellaisena kenellekään edes ystäväksi enkä kehtaa lähteä jonnekin tmv. Vaikka lähdinkin jonnekin, niin alitajuisesti tuli koko ajan ajateltua että on liian huono vähän kaikkeen.
Tarkoitan tällä siis sitä, että se oma itsetunto on hurja osa sitä, miten kokee myös sen oman sosiaalisen elämänsä ja miten sitä hoitaa. Hyvin sen itsekin tuossa kyllä tässä teksissä totesit.
Just tuolta tuntuu usein vaikka oikeasti rakastan mun elämää, vauvan odotusta ja toki itseänikin. Silti huomaan että nuo fiilikset hiipii takaisin kun kiloja tulee 🙁 Kurjaa mutta onneksi aika korjaa 🙂
Voi miten koskettava teksti. Jotenkin kauniisti kirjoitettu melankolisuudestaan huolimatta. Jollain tapaa tämä lohdutti minua, joten kiitos siitä! Oli tosin täysi yllätys, tästä sen näkee että blogia seuraamalla ei kuitenkaan pääse välttämättä pintaa syvemmälle ja sitä tekee toisesta oletuksia jotka ei pidäkään paikkaansa (pätee myös positiivisiin asioihin). Esim sinusta olen aina ajatellut, että tuolla ihmisellä on monta läheistä ystävyyssuhdetta ja jotenkin mieltänyt sinut ihmiseksi joka ei koskaan vietä aikaa yksinään. Itse haluan viettää aikaa yksinkin ja olen välillä laiska pitämään yhteyttä ystäviin, mutta kuitenkin huomaan että turhaudun välillä yksin olooni. Lohdullista lukea, että noinkin positiiviselta ja seuralliselta vaikuttavalla ihmisellä voi myös joskus olla tuntemuksia yksinäisyydestä.
Onpa tosiaan jännää, koska varmasti lukemalla tulee olettamuksia jos asiaa ei avaa kuin tietyltä kantilta! 🙂 Sitä voi valita aika hyvin millaisen kuvan antaa jos kertoo vain tietyistä asioista jne.
Halauksia sinne! <3
Voi ei, samaistun taysin tuntemuksiisi! Itsekin tykkaan olla yksin ja olen ehka hieman ujo, joten uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole niin helppoa. Itsellanikaan ei ole kuin muutama ystava, yksi sellainen paras kaveri, jolle voin kertoa kaiken ja johon voin aina luottaa. Joskus tunnen itseni todella yksinaiseksi, vaikka toisaalta rakastan yksin kotona hengailua (siloin kuin miehelta, kahdelta lapselta ja koiralta nain paasee tapahtumaan). Myos silloin, kun olen maannut kotona, urheillut vahemman, syonyt epaterveellisemmin tms. linnoittaudun helpommin kotiin ja olo on entista ankeampi. Halusin vain tsempata sinua ja kannustaa eteenpain. Sinusta saa niin positiivisen kuvan kuitenkin, etta kylla sina sielta viela ylospain ponnistat!! Olet upea ja sinulla on ihana perhe, yrita nauttia siita! Minakin yritan yksinaisen fiiliksen iskiessa ajatella positiivisia asioita elamassani, vaikka joskus se onkin todella vaikeaa…
Just niin kuin minä!! 🙂 Olipa toisaalta ihanaa kuulla et todella moni ajattelee/tuntee samoin vaikka osa tunteista onkin vähän ikäviä. Kiitos kommentoinnista <3
Kukkuluuruu,
Samaan aikaan voi olla surullinen asioista ja unelmista, joista on joutunut luopumaan(vaikka vain hetkeksi)ja toisaalta tosi onnellinen vaikkapa uudesta tulokkaasta. Kovin ristiriitaista ja ajoittain, vaikkapa itselleni, nuo tunteet aiheuttavat syyllisyyttä.
Kuvittelin, että näin aikuisiällä saatu ”iltatähti” olisi helppo homma ja en löytäisi itseäni melko samankaltaisten ajatusten parista, kuin mistä sinä kirjoitit. Mutta näin se elämä vaan taasen opetti ja välillä löydän itseni saunanlauteilta itkeä tihrustamasta sniif…vaikka oikeasti kaikki on hyvin. Isoäitini tapasi sanoa, että itseään pitää silittää jokapäivä ja muistaa kehua…näin olen tehnyt, ja kummallista että se toimii.
Voimaa toivottaen…
Niin on! Ihan totta!! 🙂 Ehkä se juuri on sitä elämää <3
<3
Kiitos murunen!
Valitettavasti yksinäisyys on myös täällä ollut muutaman viime viikon teema. Tärkeä ihminen päätti elämänsä juuri yksinäisyyden takia. Järkyttävää, kauheaa, miten tämän nyt edes pystyy tajuamaan. Vaikka läheisiä löytyi, se ei kuitenkaan riittänyt. Eikä meistä kukaan sitä pystynyt hänestä lukemaan. Nyt se on myöhäistä ja jokainen meistä lähellä olleista miettii, miten olisi voinut auttaa. Vaikka loppujen lopuksi se on nimenomaan se ihmisen oma kokemus yksinäisyydestä, eikä välttämättä auta vaikka lähellä ihmisiä olisikin.
Voimia!
Voi ei! Otan osaa! Paljon voimia sinulle! <3 Todella surullista tosiaan 🙁
Tsemppiä! Täällä ruudun takana yksi pullukka, joka saa voimaa siitä työstä, mitä sä olet tehnyt ja tulet varmasti vielä tekemään kropallesi. Se on siis mahdollista. Mulla on kolme lasta ja kaikki aika menee arkirumbaan, joten hidasta on, mutta yritetään silti. Kiitos siis blogistasi.
Mua on kiloistani kouluaikana kiusattu ja ne ovat arka paikka. Siksi näin aikuisena työpaikan kollegojen laihdutuskeskustelut kääntävät veistä haavassa. Sitä ei moni ehkä puhuessaan tiedosta.
Yksinäisyydestä – tänä päivänä arvostetaan aika paljon ekstrovertteja sosiaalisia höpölöpöihmisiä. Pitää olla suunapäänä. Itse olen hiljaisempi perusluonteeltani, vaikka työni kautta olen joutunut opettelemaan päivittäistä pastanjauhantaa. Itselleni itsenäisyys (itse valittu yksinäisyys) on voimavara. Osoitus omasta voimasta. Toki minulla on perhe, mies ja lapsia, rakkaita tietty. Mutta ystäviä vain muutamia. Ja hyvä niin. Osaisitko sinä kääntää yksinäisyyden itsenäisyydeksi, voimaksi?
Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla viimeisellä. Mä ajattelen myös itse samoin eli vaikka olisin kovin yksin niin se ei ole musta ihan kamalaa. Tietysti siis perhe pitää olla 🙂 <3 Mutta muuten. Kuitenkin kaipaan sitä iloa ja itsevarmuutta itsessäni joka on nyt kateissa kun olo on epämukava. Uskon että se tulee aikanaan takaisin 🙂
Olo kuuluu varmasti myös loppuraskauden hormonimyllerryksiin. Itsellä oli juuri kuvaamasi kaltaisia fiiliksiä loppuraskaudessa ja itkuisuutta iltaisin. Onneksi perhe tuo paljon voimaa <3 Vaikken sinua tunnekaan, niin tekisi mieli antaa todella suuri halaus! Tiedän hyvin mistä kirjoitat…
-Piritta
piritta-headoverheels.blogspot.fi
Kiitos Piritta! <3 Kyllä tää tästä :)) Ihania olette!
Ihana kirjoitus : täytyy sanoa että sun ajatukset on kuin mun 6v takaisesta raskaudesta: itse en osannut sitä ääneen sanoa ja ymmärsinkin sen vasta myöhemmin miksi raskaus aika ei ollut yhtä iloa : olin asian kans yksin.. Kaikki ” normaali” tekeminen etenkin liikunta rajoittui .. Painoa tuli, en nukkunut, jne .
Huoh. Sulla on varmasti apua kun saat ja uskallat asian tuoda julki . Olen aiemminkintodennut mutta sä osaat kirjoittamisen taidon , on lukea blogiasi .
Aurinkoista viikkoa !
Kiitos, kauniisti sanottu! 🙂
Sä meet kyllä sinne Teemu Selänteiden joukkoon siinä sarjassa ihmisiä, keitä ihailen. Kirjotat niin rohkeesti vaikeistakin asioista ja uskon että autat tooodella monia sillä, kun kaikkea ei suljeta enää kaappiin. Yritän oppia sulta <3 Toivottavasti sullakin fiilis kohenee, lähetin sulle ison halauksen 🙂
Perille tuli 😉 <3 <3 <3
Täälläkin on aika usein samansuuntaisia fiiliksiä. Ystäviä (erotuksena kavereista) on vain muutama enkä aina jaksa olla se, joka ehdottaa tapaamista. On helpompaa ajatella olevansa kiireinen, joten parempi vain ettei sovi mitään menoja. Ja kuitenkin sydän itkee kun some on täynnä kuvia kaverusten riennoista ja itse on yksinäinen. Iso tsemppi sulle, olet rakastettu ja arvostettu vaikka oli välillä olisikin kurja!
Samaa takaisin sulle! Ihanaa kesää myös <3
Tippa linssissä luin tämän ja samastuin jälleen kerran sun tuntemuksiin. Mä oon kanssa kauheen sosiaalinen ja uudet tuttavuudet aina ajattelee mun elämän olevan tosi tapahtumarikasta ja täynnä treffejä, menoa ja meininkiä. Oikeasti vietän suurimman osan vapaa-ajasta kotona yksin/miehen kanssa tai salilla ym. Ja nautin siitä, mä olen auna tarvinnut paljon omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Nyt raskausaikana yksinäisyys on kuitenkin alkanut ahdistaa ja välillä tunnen puhdasta kateutta somea tutkiessani: tuntuu että muiden elämä on yhtä juhlaa, matkoja ja ihania ystäviä… oma sosiaalinen elämä tuntuu pyörivän äitiyspolilla ja neuvolassa sekä lähikaupassa. Odotan aamusta saakka miestä kotiin töistä ja kuulostelen vauvan liikkeitä&supistuksia.
Kai se on niin että aikansa kutakin: pari viikkoa niin saan vihdoin se kauan kaivatun pienen pojan palleron 24h seuralaiseksi tissiin roikkumaan ja kun saa tämän jättipallon tästä edestä pois niin pystyy & jaksaa taas lähteä ulkoilemaan. Siihen saakka makaan sohvalla, syön ja katselen kateudella mm. sun mökkeilykuvia 🙂
Moi! Ei nyt liity tähän postaukseen, mutta kyselisin sellaista, että mistä ootte ostanu ne teidän parvekkeen kivat laatat? Joskus tässä lähiaikoina sulla oli kuva niistä blogissa…
Jenny: nyt tsemppiä viime metreille 😉 Kohta et eet muista näitä fiiliksiä ;))) Mutta joo, siis hyvin samanlaisia ajatuksia!
annika: parvekkeen laatat on Ikeasta 🙂
Minulla ei ole perhettä, ei yhtään ystävää, eikä kaveria ja työnikin on sellaista, että vietän 90 prosenttia työajasta yksin. Harrastuksetkaan ei ole kauhean sosiaalisia. Tuntuu siis aika oudolta, että joku, jolla on noin paljon elämässään, voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Tietenkään tunteelle ei voi mitään, mutta sinä et ole oikeasti yksinäinen, minä olen. Yritä verrata elämääsi siihen, mitä se olisi, jos olisit oikeasti yksinäinen, ehkä se lohduttaa. Koska voin kertoa, että oikea yksinäisyys on täyttä helvettiä, joka päivä. Ei ehkä koko päivää joka päivä, mutta se on kuitenkin läsnä joka ikinen päivä. Ja kun ei ole ketään, ei myöskään ole ketään, kenen kautta voisi tutustua keneenkään. Sitä vain on olemassa, yksin, ikuisesti, kunnes kuolee, todennäköisesti omasta päätöksestään. En nyt tarkoita tätä mitenkään syyllistäväksi kommentiksi, toki sinulla on oikeus tuntea, kuten tunnet. Joskus vain mietin, että jos minulla olisi noin valtavan paljon, kuin sinulla, tuntisinko silti itseni joskus yksinäiseksi. Mutta ehkä se lohduttaa, että sinulle yksinäisyys on vain tunne. Minulle se on koko elämä.
Halauksi sinulle Alli! <3
Mulla tosiaan on paljon. Ystäviä. perhe jne. Joten en ole todella täysin yksin. Olen todella pahoillani siitä että sulla on tuollainen tilanne ja kärsit siitä. Toivotaan että aika tulee jolloin tuo on sinulle muisto vain <3 Kaikkea hyvää sinulle!
Oikeestaan tässä oli paljon siitä mitä lauseella ”tiedän ton tunteen” tarkoitin Kulttuuritalon vessassa. Yhtäkkiä elämän paras kunto valuu romukoppaa hetkessä, tilalle tulee iso pyöreä vatsa, peilikuva ei vastaa lainkaan mielikuvaa. Mulla on nyt 1/2 vuotta 4:nen lapsen syntymästä, halusin lähes välittömästi takaisin treenaamaan, tarkalla ruokavaliolla olen ollut nyt 3kk. Sen lisäksi että voin hurjan hyvin kun näin teen, niin suuri syy mikä mua on potkinut liikkeelle on se että olen halunnut nyt paljon nopeammin hyvään kuntoon kuin aijempien raskauksien jälkeen, halunnut peilikuvan miellyttäväksi, halunnut raudanlujan itsetuntoni takaisin, mutta ystäviä se ei valitettavasti tuo 🙁 Tuntuu että täysin eri elämäntilanne parhaan ystäväni kanssa on vieny meitä etäämmäksi toisistaa, hän ei ole edes tuota kummilastaan käynyt kattomassa ritiäisten jälkeen.
Kavereita joo on, mut eihän se ole sama ja niihinkin suurin yhteyden pito tapahtuu facen kautta. Liekkö se sit on tälläsen ylisosiaalisen ihmisen vitsaus et kaikki on aina ajatellut että tuolla on riittävästi ystäviä?
Silti koen et mulla on elämässä todella paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Ihana iso perhe, oma talo, rakas harrastus eli liikunta joka on myös ehdoton henkireikä mulle, siellä nään myös muita aikuisia 🙂
Nautin nyt vai näistä mun omista jutuista: Vauvastani ja muusta perheestä, lenkkeilystä ja salilla käynnistä ja siitä kokoajan paranevasta peilikuvasta 😀 Onneks meillä on aktiivinen ja mahtava työyhteisö, joten iltaakin pääsee istumaan aina välillä. Ehkä suren vielä joku päivä ystävien puutetta, mut nyt haluan nauttia tästä hetkestä. En halua murehtia edes sitä että mulla ei oo mammakavereita joita pyytää päiväkahville, nautin omasta seurastani ja mietin mielummin niitä positiivisia juttuja mitä mulla on! Mulla ainakin raskaana kaikki tunteet tuli jotenkin paljon voimakkaampina, tsemppiä loppuraskauteen! Nautitaan niistä elämän pienistä positiivisista asioista, esim pienestä potkusta massussa joka kertoo et pienellä on kaikki hyvin <3
Kiitos viestistä!
Onpa kurjaa ettei ystävyys ole kestänyt erilaisia elämänvaiheita mutta joskus noin käy 🙁 Ei kaikkien kanssa mutta osan. Mä ymmärrän!
Sun elämä kuulostaa tosiaan ihanalta ja nauti siitä! Mäkin teen 🙂 Oon onnellinen kaikesta tästä, enkä muuta toivoisi <3 Ihanaa kevättä!! 🙂
Minäkin samaistun tuohon yksinäisyyden tunteeseen. Olen sosiaalinen ja tulen kaikkien kanssa toimeen, mutta niitä oikeita ystäviä on ihan muutamia, eikä kukaan heistä asu samassa kaupungissa. Koen uusien ystävien saamisen vaikeaksi enkä osaa oikein pyytää ketään noin vain kahville.
Tykkään kyllä olla yksinkin, mutta silti ahdistaa, kun ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa. Yhteydenpito tämänhetkisten ystävien kanssa on facebookin tai puhelimen kautta.
Samoja ajatuksia siis yllättävän monella! Kyllä tuo some vie meidät mukanaan!
Mahtavaa kun uskallat postailla tällaista henkilökohtaistakin! Samaistun sinuun ja tunteisiisi, koska odotin itse vastikään kolmattalasta (vauva nyt 3 kk). Loppuraskaudesta tuntui että haluaisin vain istua neljän seinän sisällä, koska valtava maha ahdisti. Hyvin pian ne tunteet kuitenkin unohtaa, kun saa ihanan käärön syliin! Kaiken tämän fitnesshypetyksen keskellä koitan ajatella, että tärkeintä on kuitenkin terveys ja että lapset voivat hyvin.
Olet yksi kauneimpia odottavia äitejä, joita olen nähnyt! Paljon voimia loppuraskauteen!
Kiitos Elina <3 Taitaa olla mulla tuo viimeisen 3kk ahdistus siis päällä 🙂 No loppukesästä helpottaa! 😉
Onnittelut kuopuksesta <3
Kiitos kun kirjoitit tästä näinkin vaikeasta aiheesta, yksinäisyydestä. Olen itse muutaman vuoden kuluttua nelikymppinen kolmen lapsen äiti. Tällä hetkellä nuorimman 9kk kanssa kotona. Minulla on ihana mies, mahtavat lapset ja hieno koirakin 🙂 Minulla on todella läheiset suhteet vanhempiini ja sisaruksiini.
Ystäviä minulla on tasan yksi. Hänkin asuu eri kaupungissa. Toki sitten muutama pihapiirin tuttu äiti. Olen aina pitänyt itseäni ihan outona kun en omista ystäviä ja kyllä sitä tulee pidettyä itsetutkiskelua, että mikä minussa on vikana. On lohduttavaa tietää, etten ole yksin yksinäisyydessäni. Toisaalta pitänee olla kiitollinen, että on perhe ja edes se yksi ystävä ja muutama tuttu, vaikkei ihan ”sukulaissielua”olekaan 🙂
Sinä ainakin vaikutat niin aurinkoiselta ja ihanalta ihmiseltä, että todella ansaitset hyvät ystäväsi! Blogiasi on aina mukava lukea. Yst.terv. Anna
Kiitos kommentista kaima <3 Mä oon vähän samanlainen omituinen siis 😉
Kivaa palautetta blogista! Ihanaa kesää teille ja teidän poppoolle! Perhe on onneksi iso rikkaus <3