Kategoriat
Yleinen

Äidin pieni enkeli

IMG_20131214_110325

Oli ystävänpäivän aamu kun istuin Kätilöopiston käytävällä. Olin viikkoa aiemmin käynyt yksityisellä ultrassa ja raskausviikkoja oli nyt yli kymmenen. Tänne tullessani oloni oli levoton, sillä tiesin jo. Kahdeksannen viikon ultrassa olimme saaneet hämmentäviä uutisia. Sikiön syke oli hidas, vain alle 100 ja kokenut lääkäri ei antanut toivoa. Tai antoi sen viikon verran jonka päähän varattiin uusi aika. Tuo viikko oli elämäni pisin. Itkin ja toivoin niin! Jos kyseessä oli mittausvirhe tai satunnainen poikkeus ja sydän jumpsuttaisikin vahvana ja terveenä. Kuuluisi se hevosenlaukka, jota joka ultrassa aina esikoisen kohdalla kuunneltiin. Minähän olin jo äiti, joten tiesin mitä olin menettämässä. Kohtuni oli kasvanut ja tunsin hänet, sen pienen ihmisen alun joka oli tehnyt meidät niin iloiseksi. Isoveljen esikoisesta ja täydentänyt perhettämme.

Tuon viikon aikana menin messuun. Minun oli päästävä puhumaan tutulle papille joka oli kastanut esikoisemme. Itkin kirkossa kuin vesiputous ja sydäntäni repi rinnassa. Kerroin papille jumapalanpalveluksen jälkeen, että olin uudelleen raskaana mutta etten tiedä miten raskauden käy. Rukoiltiin yhdessä ja se rauhoitti minua. Puhuin asiasta myös ystävälleni ja siskolleni. En olisi tarvinnut keneltäkään sanoja, vaan hiljaa lohduttaminen riitti. Järkisyyt tuntuivat liian radikaaleilta kuten se, että luonto tarkoitti niin tai että lapsi oli kenties liian sairas tähän maailman. Siinä vaiheessa kun raskaudesta oli iloinnut jo toista kuukautta ei sitä halunnut enää menettää. Mieli oli jo ehtinyt maalaamaan tulevaisuuden ja keho kertonut että se odottaa. Rinnat pyöreinä ja punaisina, täysin tietämättömänä siitä, että valmistautuvat turhaan. Uutta ultraa odottaessa tuli uskonpuuskia ja tunne, että minä en perkele luovuta. Uskoin viimeiseen saakka, sillä on niitä ihmeitä ennenkin tapahtunut. Toisena päivänä toivo oli poissa ja se ahdistuksen määrä sydämellä sai jalat huojumaan painostaan, vaikka olisi sohvalla istunut tai maannut sängyssä. Olo oli sietämätön, kun mitään ei voinut tehdä pelastaakseen tilannetta. Ei voinut kun ristiä kädet ja luottaa Jumalaan.

Viikon odottelu kuitenkin vihdoin päättyi ja menimme yhdessä mieheni kanssa ultraan. Molemmat valkoisina ja sinne päästessämme ja varmoina uutisesta, mutta silti se oli shokki. Sydän ei lyönyt enää ja pieni ihmisen alkumme oli kuollut pois. Tuntui kuin olisin ollut pieni lapsi, jonka kädestä oli viety jotain. Täysin sopimattomasti varastettu kun se oli jo annettu meille. Tuo taivaan lahja, se suurin siunaus kaikista. Kirottu oli Jumala kun sellaisen tempun teki, että antoi minun luulla ja odottaa, vatsani kasvaa kumpareeksi ja tuntea elämän ihmeen sisälläni. Kuollutta kannoin niin surkeaa, pientä ja keskeneräistä. Ihmistä jonka sydän ei jaksanut paljon alkua pidemmälle, vaikka sen haluaisi jaksavan seuraavat sata vuotta. Oli hän ehkä sittenkin, liian hauras tähän maailmaan?

Nuo ajatukset virtasivat mielessäni Kätilöopiston käytävällä edelleen odottaessani. Mietin jos olisi tapahtunut ihme sittenkin ja kaikki olisi unta. Olisi väärä diagnoosi ja maailmaan surkein pila, jolla vain testattiin uskoani tähän maailmaan ja Häneen. Ei se ollut pilaa, kohtalon ivaa oli ja kuolemaa. Lääkäri käänsi ultraruudun itseensä ja katsoi vielä viimeisen kerran. Kyllä se sikiö täällä on, eikä ole lähtenyt tulemaan pois. Ei ole kasvanut enää, eikä sydän lyö. Kokeillaan lääkkeellistä tyhjennystä. Annamme sinulle tabletit mukaan kotiin, jotka käynnistävät keskenmenon. Siitä viikon päästä tee vielä raskaustesti ja palaa asiaan jos se näyttää edelleen positiivista. Kaavinta on sen jälkeinen vaihtoehto, mutta toivotaan että tyhjennys onnistuu näin.

Hoipuin lähimpään vessaan, sillä en voinut odottaa kotiin saakka vaan halusin päästä tuskasta pois niin pian kuin mahdollista. Kiskoin lääkkeet napaani Kätilöopiston vessassa ja suuntasin bussipysäkille. Olin menossa julkisilla kotiin eli ensin bussilla Kurviin ja siitä metrolla Herttoniemeen. Sain odottaa pysäkillä tovin ja seurasin kun humalaisen oloinen mies horjui takki auki helmikuisessa pakkasessa. Hänen napinväleistään roikkui paljas vatsa ja seisoin toiseen suuntaan tuijotellen, toivoen ettei tuo laitapuolen kulkija kiinnitä minuun mitään huomiota. Bussin saapuessa painuin nopeasti sisään ja jäin istumaan ikkunapaikalle aika eteen jossa oli neljä paikkaa vastakkain. Tietysti tämä elämää nähnyt ukkonen istahti vastapäätäni. Bussi lähti liikkeelle ja mies katsoi minua. Kasvoistani näkyi tuonelan portit kilometrien päähän saakka ja mies lausui kysyvällä äänellä: ”miksi noin kaunis tyttö on niin surullinen?”. Ilman mitään sensuuria ryöpsäytän sen mikä sisälläni huutaa: ”mulla on mahassa kuollut vauva!”. Purskahdan välittömästi hillittömään itkuun ja katseet kääntyvät minuun. Kanssamatkustajat katsovat epäuskoisina ja liikuttuneinakin. Vieressäni istuvan rouvan käsi laskeutuu polvelleni lohdutukseksi ja hän pahoittelee ja kertoo olevansa kätilö. Lohduttaa vielä jotain, mutta olen liian tunnemyrskyssä kuullakseni hänen sanojaan. Ukko ei sano enää mitään, olemme jo Kurvissa ja jään pois.

Metroon mennessä en ole saanut koottua itseäni ja nyyhkytän hiljaa. Yritän hillitä kyyneltulvaa mutta aina pieni ajatus saa minut ulvomaan lisää ja kyyneleet valumaan niin etten voi pidättää itkua. Tummaihoinen nainen huivi päässä hakeutuu viereeni ja kysyy mikä minulla on hätänä. Tällä kertaa en haluaisi kertoa mutta hän odottaa vastausta. Kerron, että olen saanut juuri keskemenon eikä mitään ole tehtävissä. Huonolla mutta ymmärrettävällä suomella hän parahtaa, että olen nuori. Minulla on aikaa! Lohdutus tuntuu laihalta. Minä olin jo raskaana ja halusin juuri hänet. En yrittää uudestaan.

Pääsen kotiin ja kerron miehelleni mitä sairaalassa sanottiin. Hän on ollut kotona esikoisemme kanssa, sillä keskenmenojen hoitovastaanotolle ei voi mennä lasten kanssa. Käyn sohvalle makaamaan ja itken. Itken enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja iltaa kohden vääntelehdin supistusten kivusta sohvalla. Käyn monta kertaa vessassa ja veri valuu norona. Olo on inhottava joten menen lämpimään suihkuun joka ei näe kyyneleitäni. Supisten myötä kohtu tyhjenee ja jättää lattiakaivon ritilän päälle sikiön. Pienen tulitikun pituisen hyytelön joka ei mahdu rei’istä viemäriin. Kuinka kukaan nainen voi kohdata tällaisen näyn? Se oli liian raakaa tuon tunnemyllerryksen päälle. Joudun ottamaan suihkun käteeni ja kääntämään painetta kovemmalle ja suihkuttamaan sikiötä kohti. Se on pehmeä ja katoaa lopulta näkymättömiin, samalla tavalla kuin verivana kohdustani huuhtoutuu pois. Olen tyhjä. Niin tyhjä, ettei elämällä tunnu olevan mitään minulle. Muuta kuin esikoiseni, mieheni ja rakkaus jota tunsin jo nyt. Liian pian vietiin pieni pois, melkein ennen kuin elämä ehti alkaakaan. Silti se ei tee tuskasta helpompaa. Kuolema on koskettanut minua.

28 vastausta aiheeseen “Äidin pieni enkeli”

Onhan se, sillä tuon jälkeen oli vielä kamalampaa luvassa. Nämä tapahtumat ovat tapahtuneet vuonna 2010. Nyt vasta voi asiasta kirjoittaa, kun aikaa on mennyt…

Itken valtoimenaan täällä tälle ravistelevalle tekstille. Itsekin kuolemaa liian läheltä kohdanneena voin samaistua tuohon tuskaan. :'( Vaikka tällaisessa tilanteessa sanat ovat aivan tyhjiä: oon niin pahoillani.

<3

Kyyneleet silmissä tämän kirjoituksesi luettuani. .. Ei löydy sanoja… Minä olen myös kokenut keskenmenon, jouluaattona… Sitä tuskan ja surun tunnetta ei unohda koskaan. Siunausta ja voimia Sinulle Anna ?

Voi miten koskettava ja surullinen tarina 🙁 itse juuri äidiksi tulleena tätä lukiessa tuli tosi paha mieli ja mietin että mitä jos tuolle minun pienelle rakkaalle olisi käynyt noin, pelkkä ajatuskin tuntuu niin kauhealta.

Lasten saantia ei tosiaan pidä pitää itsestään selvyytenä. Ihanaa että olet kuitenkin onnistunur saamaan kolme ihanaa ihmettä <3

Tiedän tunteen. Mulla on 5 keskenmenoa takana. ? onneksi yksi pysyi sisällä ja on yksi 5 vuotias poika josta olen kiitollinen.
Keskenmenot on vaikeita asioita. Ja varsinkin ensimmäinen tuli ihan puun takaa.

Voi miten surullista, halauksia sinulle <3 Tämä tarina on ensimmäisestä keskenmenostani, joka ei valitettavasti ollut viimeinen. Kaksi vielä koin tämän jälkeen ennen kuin nämä seuraavat syliini sain. Kiitollinen olen elämälle näistä kolmesta lapsestani.

Kauniisti kirjoitit. Surullinen kirjoitus… Hän, pieni enkeli, kuten sanoitkin, on tallella siellä…. Jumalan tykönä. Ei ollut kyllin vahva tänne maailman tuuliin. Itketti kun luin.

Tämä teksti on samaan aikaan hirvittävän karu, mutta kuitenkin kaunis. Kirjoitit suurella herkkyydellä sellaisesta asiasta, jota ei toivoisi kenenkään joutuvan koskaan kokemaan. Ei kyyneleitä pystynyt pidättelemään.

Kyynelehtien ja tunnemyrskyn vallassa luin tekstiäsi. Olemme nyt vuoden ajan yrittäneet toista lasta, keskenmenon koin viime joulukuussa itsenäisyyspäivän viikonloppuna. silloin nukutin pientä tyttöämme hänen sänkyynsä ja juuri ennen kuin hän nukahti, hän puristi minua kädestä oikein lujaa. Samalla tunsin kuinka vuoto alkoi ja tajusin mitä tapahtuu. Se hetki on jäänyt mieleeni.. Talvi ja kevätkin oli todella raskasta aikaa. Olin ajatellut jääväni äitiyslomalle kesän alussa ja kun kesä koitti eikä uutta lasta kuulu, se oli kuin isku vasten kasvoja. Minä töissä ja lapsi hoidossa, eihän sen näin pitänyt mennä. Töitä piti tehdä vain lyhyen aikaa mutta nyt olen lupautunut jatkamaan vaikka haluaisinkin olla kotona… Harmillisesti en päässyt missään vaiheessa jälkitarkastukseen vaikka erilaisista oireistani talven ja kevään aikana soittelin lääkäriin, neuvolaan jne. Lopulta kesäkuussa hakeuduin yksityiselle ja kohdusta löytyi polyyppi. Sain taustat huomioiden lääkärin mukaan kiireellisen lähetteen tähystykseen kunnallisrlle puolelle. Aikaa ei kuitenkaan kuulunut ja senkin perään sai sitten soitella, lopulta elokuussa tehtiinkin vielä lisätutkimuksia ja tänään lopulta tähystyksessä polyyppi poistettiin. Oli kooltaan niin iso että on todennäköisin syy sille miksei uutta lasta yrityksistä huolimatta ole saatu alulle. Tänäänkin itkin, tällä kertaa kuitenkin helpotuksesta. Josko tämä vuoden ”turha” yrittäminen ja joka kuukausi uusiutuva toive pikkusisaruksesta vihdoin päättyisi kauniisti. Ymmärrän terveydenhuollon tiukat resurssit ja että jokaista keskenmenoa ei jäökitarkasteta jne mutta henkiselläkin puolella tämä olisi ollut niin tärkeää ainakin omalla kohdallani. Varmasti asian ymmärtää vain toinen keskenmenon kokenut. Lohdutettu on meitäkin sillä että onneksi olemme vielä nuoria mutta se ei todellakaan lohduta itseäni. Ostettuamme isomman asunnon olemne myös saaneet kuulla heittoja siitä että tehkääs lisää lapsia jotta saa huoneet täytettä. Se on satuttavaa kuunneltavaa… Onneksi meillä kuitenkin on aivan ihana valloittava tytär elämässämme ja keskenmenon lasketun ajan tienoilla saimme yhteisen kummilapsen. Ehkä se oli tarkoitettu näin ? Keskenmenosta puhuminen on vaikeaa, ei mikään perus kahvipöytäkeskustelun aihe. Toisaalta puhuminen helpottaa, toisaalta se taas lisää paineita siitä että muutkin tietää meodän haluavan lisää lapsia… Oma lapsi ja äitiys on parasta maailmassa, uskon että osaan tästäkin nauttia enemmän kuin joku toinen jolle lastensaanti on ollut todella helppoa. Niin toivon että saamme kokea uuden ihmeen vielä uudestaan ja päästä nuuskuttelemaan oman vauvan pieniä sormia ja varpaita. Kiitos Anna kun jaoit kokemuksesi ❤ Kommentoin ekaa kertaa ja heti näin pitkästi, blogisi on mukavaa luettavaa. Hyvää syksyä teidän perheelle. ?

Voi Anna. Kiitos kun jaoit tarinan.

Vuonna 2010 minä menetin esikoispoikani kuolemalle kahden päivän ikäisenä. Nyt kipu on jo helpompaa. Enkelillä eläviä sisaruksia. Elämä on alkanut kannatella, mutta eiväthän nämä koskaan mielestä katoa, rakkaat ja kauhunsekaiset muistot.

Paljon virtuaalihalauksia sulle <3 Todella koskettava kirjoitus, joka sai kyyneleet virtaamaan.

Kiitos, että jaoit tarinasi. Sitä oppii tälläisen kohdatessaan arvostaa ja olla kiitollinen miten hyvin asiat meidän perheellä loppuenlopuksi on. Itse pohdiskelin ja esitin miksi kysymyksiä, kun raskausaikani oli rankka, miksi mulla oli monta viikkoa kestävää pahoinvointia ja ystävälläni ei ja lisäksi mietin mitä vikaa itsessäni on, kun en pystynyt lastani, esikoistani, poikaani synnyttämään alateitse, oliko pojan huono asento kohdussa minun syytäni ja minun syyni kiireelliseen sektioon. Mutta joka tapauksessa edelliset mietteet ovat olleet pientä mitä sinä olet joutunut kokemaan, me saatiin terve pieni poikavauva perheeseen.

Me kuultiin pojan ollessa noin 3viikon ikäinen, että meidän tutusta ei tulekaan mummia joulukuussa. Tämän mummin tytär pitää koskettavaa blogia kokemastaan. http://jouluperuttu.blogspot.fi/

Kirjoitit niin koskettavasti että henkeni salpautui. Todella surullinen tarina. Voimia <3

Kolme keskenmenoa kokeneena helpottaa kuulla, että sinäkin olet saanut kuitenkin kolme lasta. Toivoa ilmeisesti on aina.
Kauniisti kirjoitit, ja elin kyllä joka lauseen mukana.

Kiitos kun jaoit tämän. Lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys ja moni joutuu kokemaan paljon saadakseen perheen. Moni saman kokoenut saa tästä vertaistukea ja moni joka ei ole asiaa koskaan kokenut ymmärtää nyt paremmin.

Siunausta sinulle ja perheellesi, Anna <3 Itken täällä valtoimenaan.

Tuttu kokemus myös itsellä. Minä neljä keskenmenoa saaneena, onneksi sain yhden, sitäkin rakkaamman nyt 6 vuotiaan eskaritytön..?

Koskettava kirjoitus, joka nosti vedet silmiin. Voin vain kuvitella suuren surun määrän silloin ja nyt perheessänne. Virtuaalihalaus sinulle Anna ❤️.

Huhhuh. Kylläpä pysäytti. Todella koskettava teksti, kiitos kun jaoit sen. Itsekin kolme aarretta olen syliin saanut, neljäs ei jaksanut alkua pidemmälle.

Voi Anna. Kiitos kun kirjoitit niin kauniisti ja koskettavasti! Tarina on minullekin aivan liian tuttu ja nuo tunteet ja suru 7 vuoden takaa tulivat niin elävinä mieleen. Kaksi hurmaavaa ihanaa pientä olemme kuitenkin tämän jälkeen saaneet ja heistä olen joka päivä kiitollinen.

Kiitos koskettavasta tarinastasi <3 ! Tämä teksti osui erittäin herkkään kohtaan, koska isoja suruja on meidän perheessämme jouduttu kohtaamaan tänä alkavana syksynä. Itselläni takana neljä keskenmenoa ja neljä raastavaa kertaa Kätilöopistolla kuulemassa uutista: sikiö on kuollut. Samoja tunteita olen läpikäynyt: toivo, pelko, epäusko, suru, viha…
Onneksemme meillä on neljä täydellistä lasta! Tunteiden vuoristorataa ja elämän opetuksia, niitä ihanat lapsemme opettavat meille päivittäin. Milloin vastastassa on teinien kiukku, milloin kohta kolmevuotiaan uhma. Tähän väliin kun vielä kolmasluokkalainen paukuttaa huoneensa ovia…
Mutta lapseni saavat minut nauramaan, hämmästelemään, opettavat avarakatseisuutta ja erityisesti se rajattoman rakkauden määrä, sitä ei voi kuvata!
Toisaalta koen olevani vahvempi, toisaalta taas hauraampi menettämieni lastemme vuoksi.

Kommentit on suljettu.