Lai-lai-laihduttaminen. Tuo sana jonka kaiku on kamala ja ihana. Sana jota ei saisi ääneen sanoa, sillä sallittua on vain elämäntapamuutos. Muutos jolla otetaan haltuun terveelliset elämäntavat ikihyviksi. Se on sallittua se, laihduttaminen sen sijaan on typerää vaikka elämäntapamuutos toisikin saman tuloksen tullessaan.
Olen lähiaikoina kuullut monelta jotain aiempaan ulkomuotooni viittavaa. On puhuttu terveydestä ja fyysisestä kunnosta tai vaikkapa bloggaamisesta ja sen kiertokulusta vuosien aikana. Aina kohdallani palataan kysymykseen koska aloitan sen taas? Kuinka moni ihminen siitä ilahtuisi, että palaan juurilleni. Saisi tsemppiä kauttani omaan elämäänsä ja olisi kenties huojentunut ja ilahtunut minunkin menestyksestäni painonhallinnassa. Olisin se voittaja, joka vaikeuksien jälkeen saavuttaisi sen maagisen kunnon jälleen. Olisin hyväksytty yhteiskunnan ja blogimaailman taholta ja ehkä hitusen parempi tyyppi jälleen.
En usko että juuri kukaan tarkoittaa puheillaan pahaa. Ei ole väärin toivoa sitä, että minäkin onnistuisin. On vain suhteellista mitä kukin pitää elämässä onnistumisena ja tavoittelemisen arvoisena ja kuinka paljon se ketäkin häiritsee jos tavoitteeni ei ole sama kuin jonkun toisen. Itseänihän minun kokoni häiritsee edelleen, en ala sitä kieltämään. Jos saisin päättää niin olisin mielummin normaalipainoinen, mutta asia ei ole ollut minulle niin helppoa. Itse asiassa juttelin perjantaina blogigaalasta kotimatkalla autossa ajellessa tästä ihanan My project is me:n Jennin kanssa. Hän on kirjoittanut samoista aiheista kun minäkin yhtä kauan ja on myös kolmen lapsen äiti. Hän todellakin osaa samaistua fiiliiksiini ja ymmärtää bloggaajana sen, miten oman koon muutokset ovat haasteellisia blogatessa juuri terveydestä ja hyvinvoinnista. Ollaan niin sanotusti samassa veneessä vaikka kilomäärät ovatkin erit. Teki todella hyvää päästä jauhamaan asiasta jonkun kanssa joka tietää.
Puhuin eilen myös painosta ja sen hallinnasta ystäväni Jarnan kanssa, joka on aivan ihana tyyppi. Sellainen toiminnan ihminen, joka ei selittele. Saa painonsa hallintaan jos yhtään jenkkakahvaa meinaa muodostua ja lähtee lenkille harva se ilta vaikka kotona pyöriikin kuusi lasta. Hän valmistaa maukasta kasvisruokaa ja syö herkkuja lähinnä vain viikonloppuisin. Tuntee omat rajansa ja osaa pysyä niiden sisällä, ilman että painosta ja syömisestä tulee ongelma. Hän rakastaa purkaa tunteitansa juoksuun ja liikunta on hänen henkireikänsä. Ei jäätelö, leipäpinot tai tavaroiden ostaminen kuten minulla. Kyllä, siitäkin puhuttiin. Omaa oloaan voi palkita syömisen lisäksi myös ostamalla. On ne sitten niitä lastenvaatteita, kalusteita tai matkoja. Onko minun ostokäyttäytyminenkin muuttunut painon myötä? Voisi olla. Ja mikä on se syy siellä taustalla? Se, etten ole tyytyväinen vartalooni enkä saa mielihyvää siitä että tuntisin oloni hyväksi nykyisessä koossani vai joku muu?
Mielessä on paljon kysymyksiä vaikka olennaisinta lienee käytännön toimiminen. Tokaisinkin miehelleni talvitakkia tuskallisesti napittaessa, että ”jännä, etten ole laihtunut vaikka en ole yhtään yrittänyt!”. Niinpä, jännää siinä ei taida olla muuta kuin ensimmäinen sana.
Postauksen kuvat ovat kesältä kun fiilis oli hyvä. Taisin olla laihtunut pari kiloa ennen lomamatkaa ja olin siksi onnellinen. Kyllä, täysin riippuen vaa’an lukemasta. Olihan se seurakin ihanaa, mutta niin se vain on edelleen, että oma fiilikseni lähtee hyvin pitkälle siitä mihin suuntaan paino on menossa. Kun se laskee, on suupielet ylöspäin ja kun se nousee, laskee olotila kuin lehmän häntä.
Onko tuttua teille muille?
Ps.Huomenna lisää ruokajutuista.
18 vastausta aiheeseen “Kun kiusaus käy suureksi”
Tutulta kuulostaa. Olen viiden lapsen äiti (vanhin 8) ja jojoillut painoni kanssa aina, lukioajoista saakka. Lähes joka raskauden välissä olen taistellut kiloja pois, ja joka raskaudessa kerännyt ne takaisin. Suuren kipinän taisteluuni sainkin blogistasi silloin kun sen aloitit. 4. lapsen jälkeen pääsin jo tosi hyvään kuntoon, parempaan kuin kertaakaan ennen lapsia. No viidennen jälkeen en jotenkin jaksanut yhtään, pari yritystä jäi vaisuiksi. Nyt odotan kuudetta, ja varmaan taas ne samat vajaa 20kiloo edessä.. en jaksa stressata liikaa, vaikka en peilikuvaani tod olekaan tyytyväinen. Ja laihtuminen ei onnistu ilman sitä tiettyä kipinää, toivottavasti löydän sen taas tämän raskauden jälkeen 🙂 tsemppiä sulle, niin tiedän ton suon. Oot mun suosikkibloggari!!
Kuulostaapa hengästyttävän tutulta. Oli pakko tulla tähän sivusta kommentoimaan. 🙂 samassa veneessä ollaan. Tätä blogia lukenu alusta asti, ja 4. ja 5. jälkeen saanu ittensä kohtuu hyvään kuosiin. Nyt kuudennen jälkeen sama homma jatkuu taas. En onneksi oo mitenkään kaikkia kiloja saanut haalittua takas, mut osan kuitenkin. Nyt tsempillä vaan eteenpäin. Tämähän me osataan!! 🙂
-Eve
Jos kipinä puuttuu,sitä ei halua tarpeeksi ei hommasta mitään tule. Itse olen samanlainen kun kuvailemasi Jarna,en anna homman lähteä käsistä vaan teen heti korjausliikkeen jos
suunta on väärä..en koe kyllä hommaa ollenkaan vaikeaksi,enkä stressaa ruoasta,tietysti rakkaus salitouhuun vaikuttaa paljon ettei kiloja kerry.
Rakastan salia, rakastan liikkua ja syödä terveellisesti. Rakastan myös herkutella ja välillä vain makoilla. Tykkään itsestäni hurjasti, pukeudun kivasti ja menestyn elämässä mainiosti. Olen 15 kg ylipainoinen ihannepainostani. Olen lihonut 20 kilon laihdutuksesta liki kaikki kahden vuoden aikana takaisin. Silti olen paaaaljon iloisempi ja tyytyväisempi itsestäni kuin hoikimmillani, jolloin vain etsin lisää laihdutettavaa kropastani ja kuvittelin, että laihtuminen on avain onneen.
Jos joskus taas tulee itselle kipinä laihduttaa, niin mikäs siinä. Mukavaahan se on olla hoikkakin ja ostaa s-koon vaatteita. Mukavaa myös on olla m-l -kokoinen, syödä välillä jäätelöä ja rakastaa itseään ihan sellaisena kuin on. Turha verrata itseään muihin, kun jokainen tekee kuitenkin itse omat juttunsa.
Sulla on perhe, opiskelut, talo, valkoiset hampaat ja pitkä tukka, hyvä työ jne. Luuletko oikeasti laihtumisen tekevän sut VIELÄKIN onnellisemmaksi? Arvosta mieluummin sitä mitä sulla on ja laihduta sitten kun kipinä taas tulee, ilman paineita.
Hieno juttu, että olet onnellinen <3 Kaikilla eikä minullakaan elämän suurin onni ole painosta kiinni vaikka fiiliksestä puhuinkin.
Itse ajattelen, että mun koko ei mitenkään vähennä mun onnea mainitsemistasi asioista! Rakastan mun perhettä ja kaikkea mitä mulla on mutta totta kai tykkäisin jos vaatteet ei kiristäisi ja jaksaisin paremmin. Minun mielestä sitä voi tavoitella ja haluta vaikka onkin elämässä kaikkea ihanaa <3 En ajattele että laihtuminen muuttaisi näitä seikkoja mitenkään. Tuota kipinää on minusta jo täällä ilmassa 🙂
Ah, olisipa sitä edes l-kokoinen! 175cm varrella ja lievällä ylipainolla kun satun olemaan xl/44 -kokoa:,D
Voi Anna <3 <3 mulle jäi myös vahvasti mieleen perjantainen keskustelu ja olen ajatellut että pitäisi laittaa ihan viestiä (kun vaan ehtii). Mitään sen viisaampia sanoja ri täältä tähän löydy mutta kuten sanoin, oot upea <3
Vitsit tykkään sun blogista. En ole samassa elämäntilanteessa enkä paini samojen ongelmien kanssa just nyt, mutta voisin kuvitella että jos mun pitäisi laihduttaa, olisi se vaikeeta. Mulla ei ole sen suhteen kauheesti itsekuria ja liikun vain jos huvittaa. Ne kerrat kun oon laihtunut, se on tapahtunut ns. vahingossa esimerkiksi stressaavan elämäntilanteen seurauksena (joskus olin loukussa väkivaltaisessa parisuhteessa, jatkuva taistele tai pakene -meininki väkisinkin vie ruokahalun = en suosittele laihdutusmetodina kenellekään).
Tuli vaan mieleen, että ehkä kun sulla on iso perhe, eri roolit (äiti, ystävä, vaimo jne.) koulu ja työ(t) niin sulla ei vaan enää riitä jaksaminen laihduttamiseen. Tai siis että kun muut elämän osa-alueet on niin aikataulutettua ja sulla on narut käsissä, niin sulla täytyy olla sit yks asia jossa et joudu tekemään pilkun tarkalleen, vaikka haluaisit. Ja vaikka asia häiritsisi, se ei kuitenkaan häiritse tarpeeksi että saisit tehtyä sille jotain, koska sulla on muuten elämässä niin paljon kaikkea hienoa. Ja oon siis sitä mieltä, että tää ulkonäköasia tulee sit prioriteettilistalla aika kaukana. Mikä toisaalta kertoo, että sulla on aika terve ajattelutapa.
Sekava sepustus mutta tarkoitan hyvää. Oikein ihanaa syksyä sulle!
T. E.M.
Kyllä me ihmiset ollaan hassuja otuksia. Harvassa tilanteessa sitä ajattelee, että onpas asiat nyt hyvin ja kaikki kunnossa. Aina löytyy jotain parannettavaa. Aina on laihdutettavaa. Viisi vuotta myöhemmin katsoo taaksepäin ja miettii, että miksi helkkarissa mä en silloin ollut tyytyväinen, kun nyt tilanne on kahta pahempi?! Onkohan koko elämä tällaista, vai tajuaakohan sitä joskus olla täysin onnellinen ja täysin tyytyväinen juuri siihen hetkeen, jossa sillä hetkellä on?
Hieno kirjoitus jälleen kerran, ihailen sun rehellisyyttä ja avoimuutta! Pakko muuten sanoa, että minä luen juttujasi puhtaasti siksi, että olet hyvä tyyppi ja hyvä kirjoittaja. Mulle sun elämäntapamuutoksella tai painonhallinnalla ei ole mitään merkitystä, vaikka alunperin kai blogia siitä näkökulmasta aloitkin kirjoittaa. Ja sitäpaitsi mä uskon, että aika moni saa juuri näistä kirjoituksista voimaa ja vertaistukea tämän asian kanssa kamppailuun. Kyllä ne jatkuvat onnistumistarinatkin tympii, jos itsellä on vaikeaa. Sun kirjoituksista huokuu elämä! Ja se mitä sä teet ja miten elämääsi elät, on jo sellaisenaan hatunnoston arvoista, aika palettia pyörität siinä koko ajan. Kaikkea hyvää syksyyn Anna ja ole armollinen itsellesi 🙂
Niin tuttua niin tuttua!! Laihdutin 6 vuotta sitten 27kg ja sain ne hyvin pysymään pois, kunnes tulin raskaaksi ja synnytyksen jälkeen puntari näytti n8kg enemmän kuin ennen raskautta. Noh nyt puntari näyttää vielä vähän enemmän ja synnytyksestä on kumminki jo 3 vuotta.. Jotenki ei vaan saa painoa tippumaan ?
Oon tässä seurannut tätä sun matkaa mielenkiinnolla kun tosiaan kamppailen ihan saman ongelman kanssa.
Tsemppiä! ?
Mulla on talvitakkina vanha Popin äitiysparka (se mahtuu aina). Sain aika hyvin painoa tippumaan heti synnytyksen jälkeen. Siitä on nyt kolme vuotta. Sitten alkoikin taas herkuttelut. Tiputin jossain välissä painoa niin, että normaalipainoon oli vain pari kiloa matkaa. Vuosi sitten homma lähti ihan käsistä ja nyt normaalipainoon on matkaa 15kg. Urakka tuntuu mahdottomalta.
Ei 15 kilon tai 27 kilon tiputtaminen ole mahdotonta . Paino tippuu puoli kiloa kerrallaan! Totta kai aikaa menee enemmän, jos kiloja on paljon, mutta -mahdotonta- se ei todellakaan ole! 🙂
Hei olet juuri sopivan kokoinen ja kaunis juuri tuollaisena naisena.Olet niin nuori vielä ja kolmen lapsen äiti.Elä täysillä nyt ja nauti elämästä lasten kanssa äläkä turhaan kiloja mieti.Miksi kaikkien pitäisi olla langan laihoja??.
Ota siitä Jarnasta kaikki irti ja seuraa esimerkkiä, mutta älä vertaa itseäsi häneen, koska teillä on eri elämät. Pienen pienet valinnat karkottaa jo päällimmäiset pöhötykset ja mieli virkistyy. Nauti matkan varrella pienenevästä vaatekoosta, älä tuijota kiloja. Tsemppiä ihan hurjasti! Ei me täällä ruudun toisella puolella oleteta, että sä teet kaiken samalla kaavalla kuin aikaisemmin, koska elämäsi on nyt erilaista kuin 3-4 vuotta sitten. Mä olen huomannut itsessäni, että annoskokoni ja hiilarimääräni ovat kasvaneet erilaisen treenaamisen myötä ja rasvaa on tullut kroppaan vähän liian paljon, joten ryhtiliikettä tarvitaan syksyn ja peruskuntokauden myötä täälläkin osoitteessa. Opetit mulle aikoinaan ateriarytmin, mä kaivan sen esille taas, kunhan uusi treenikausi starttailee tässä taas pikku hiljaa. Pieni hetki mennään vielä herkutellen ja hommat levällään kuin Ellun kanat, kun tässä toipuilen syksyn kisoista (maraton ja puolimaraton). 🙂
Olet ihana, joten anna mennä! <3
Heippa. Olen nyt ehkä vuoden lukenut sun blogia. Menin tässä syyslomalla lukemaan alusta noita sun kirjoituksia.
Olithan kieltämättä vähän erinäköinen kun nyt ja ehkä postauksetkin jotenkin muuttuneet.
Mutta täytyy myöntää että tykkään susta just sellaisena kun nyt oot. Mikä meillä naisilla on kun emme nää itseämme kauniina siinä missä olemme.
Oot kolmen lapsen äiti,aikuinen nainen. Saat näyttää just tuolta mitä olet ja olet kaunis.
Elämästä tulisi helpompaa kun niitten kaikkien murheiden keskellä ei omasta ulkonäöstä tarvisi murehtia. Ymmärrän et hyvä terveys ja kuntokin tärkeä,mutta tuskin sinullakaan niistä suurta huolta on.
Tiedän että tämä on vaikeaa,itsellä kymmeniä vuosia vaan tuo laihtuminen mielessä ja aika niinku menee hukkaan sitä murehtien.
Heippa Anna!
Rohkea kirjoitus ja hyvää pohdintaa haastavasta aiheesta. Kuitenkin pitkäaikaisena lukijanasi tuntuu jotenkin erikoiselta seurata tilannetta, jossa ihminen, jolla on kaikki tarvittava tieto ja kokemus aiheesta ei onnistu tekemään elämäntapamuutosta / laihduttamaan. Mieleen tulee, että ehkä et sitten kuitenkaan ihan aidosti halua laihtua tai kenties suurempi koko ei kuitenkaan oikeasti ole sinulle ongelma? Jos näin todella on, niin sitten olisi varmaan hyvä tehdä mielenrauha itsensä kanssa ja myös karsia näitä toistuvia avautumisia aiheesta, että miksi elämäntapamuutos ei onnistu. Mikäli taas oikeasti ja aidosti koet, että olisit onnellisempi ja voisit paremmin, jos pääsisit eroon ylipainosta ei auta muu kuin tarttua härkää sarvista. Pystyt ja osaat varmasti, lopulta kyse on vain tahdonvoimasta ja motivaatiosta. Tsemppiä syksyyn!
Olen varmaan aika lailla kahden vaiheilla. Olen välillä niin tyytyväinen että se ei aja minua muutokseen ja välillä asia haittaa enemmän, etenkin kun mietin terveysriskejä ja sitä millainen esimerkki haluan olla lapsilleni jne.
Olen todella paljon kirjoitellut muista aiheista ja vähän painonhallinnasta verrattuna siihen miten paljon siitä on ollut aiemmin juttua. Usein kirjoittelen ihan jostain muusta kuin elämäntapamuutoksesta mutta kaipaan myös vertaistukea siitä, joten en halua että en voisi kirjoittaa lainkaan. Ei kai siinä mitään väärääkään ole? Moni varmasti painii samojen haasteiden kanssa. Myös ne joilla on ”kaikki tieto ja taito” aiheesta. Valitettavasti…
Mutta katsoataan miten tässä ajan kanssa käy 🙂