Kirjoittelin tänään instaan pitkän kuvatekstin joka kuului näin:
”Väsyneenä ja tukka sekaisin tähänkin aamuun. Jotenkin satuin eksymään netissä niin, että löysin ketjun jossa puitiin että oon lihonut (taas, edelleen ja valitettavasti kommenttien mukaan). Tuntui inhottavalta mutta onhan se totta. Voin todella huonosti ja olen hyvin väsynyt. Perheen hoidossa on ollut hommaa niin että päätin hakea kahden lapsen osalta omaishoitajuutta kun heillä kuitenkin on noita diagnooseja. Toivottavasti saan sen ja voin vihdoin keskittyä siihen, mikä arjessa on kuormittavinta ja antaa aikaa nimenomaan lapsille.
Erityisperheen äitinä arki on joskus enemmän kuin voimavarat ja silloin on todella vaikea jaksaa vielä lenkille ja valita ruoat sen kautta mikä tekee kropalle hyvää. Joillakin se näkyy laihtumisena ja toinen lihoo. Ihan totta että se on valitettavaa ja surullistakin. Ei kuitenkaan arvoteta tai tuomita ihmisiä sen perusteella miltä he näyttävät. Koskaan ei voi tietää mitä kamppailuja taustalla on. ”
Mulla on ollut blogin kanssa tunne, että täällä on luottamus poissa. En halua/uskalla jakaa enää kaikkia asioita, koska en myöskään jaksaisi käsitellä palautetta. Mua ei koskaan suuremmin häirinnyt kukaan kommenttiboksissa ja jos jotain on negatiivista on tullut niin en ikinä jää märehtimään niihin. Olen sillä tavalla aina kokenut olevani sopiva tyyppi bloggaamisen, sillä en pahoita mieltäni helposti.
Nytkään en ole saanut keneltäkään mitään ilkeilyä enkä koe sitä kautta huonoa fiilistä. Tuo mitä instagramiin kirjoitin on muilta foorumeilta eikä sielläkään mitenkään ilkeilty sen suuremmin muuta kuin todettiin näin. Siitä vain lähti ajatus kirjoittaa enemmänkin tänne blogin puolelle.
Oon tosiaan ollut ihan puhkipoikkiväsynyt ja kun monelta osin mun arkeen vaikuttaa lapset niin siitä on ollut vaikea kirjoittaa tänne. En halua puiden lasten puutteita blogissa, sillä rakastan heitä! Silti haluan kertoa sen verran, että tosiaan hain nyt tuota omaishoitajuutta kun moni sitä ihmetteli miksi en ole sellainen jo heille ollut. Ihan hyvä idea siis ja päätös tulee ilmeisesti pian. Toivottavasti saan sen noista meidän pojista.
Oma ”kunto” on sitten ihan surkea. Koen siitä todella huonoa omatuntoa ja siitä on vaikea kirjoitella iloisella fiiliksellä blogiin. Oikein ketuttaa kun en ole ollenkaan sellainen esimerkki blogiseuraajille kuin haluisin, puhuttamakaan esimerkistä jonka annan omille lapsilleni! Eilenkin viimeinen iltakukkuja tuli tuolta yläkerrasta portaita alas ja yllätti minut Fazerina jätskipurkin kimpusta. Rentoudun usein mässyttelemällä iltaisin kun lapset nukahtaa. Jäätelö on paheista mun suurin ja siitä olisi kyllä hyvä päästä eroon.
Välillä mietin, että nyt kuolen nuorena kun olen ylipainoinen ja se on todella ahdistava ajatus. Tiedostan siis suuressa määrin tilanteeni mutta silti koen olevani vointini edessä ihan kädetön. En tunnista itseäni peilistä isona, enkä myöskään vanhoista kuvista joissa olen pieni. Mietin kuka oikein olen ja miksi olen yhtäkkiä läskiasussa, joka on päälläni joka aamu kun herään. Mietin, että vaatevalinnoillani ei ole mitään väliä, sillä mitä tahansa puen päälleni paljastaa sen, että olen lihava. Mietin, katsovatko ihmiset minua ja säälivät, vai kuuntelevatko he puhettani kun puhun heille. Mietin, että ehkä olen tosiaan muuttunut myös ihmisenä sen jälkeen kun painonhallinta ei ole viimeisen lapsen jälkeen onnistunut. Mietin, että se taitaa harmittaa minun lisäksi monia muitakin ihmisiä, sillä siitä huomautellaan paljon.
Viime viikonloppuna sukujuhlissa minulta kysyttiin odotanko vauvaa ja vielä taputeltiin varmistukseksi, että eikö siellä tosiaan ole ketään kun sanoin että en. Isäni leikkasi pihdeillä kuukausiksi jumiutuneen vihkisormukseni pois sormestani, sillä se on jäänyt liian pieneksi enkä enää saanut sitä irti millään lanka- tai saippuatempulla. Eli kyllä, tässä on ihan nöyryytetty olo kaikin puolin.
Joskus tilanne siellä taustalla on vain kaikin puolin raskas vaikka kuinka olisi hyvä tahto. Minäkin yritän joka päivä, olla hyvä ihminen -vaimo, äiti ja ystävä. Haluan elää pitkän ja onnellisen elämän! Ja kyllä, minäkin haluaisin olla vähän keveämpi, enkä kuolla nuorena. Oon vaan ihan poikki ja se näkyy näin.