Tässä sitä ollaan taas. Salimörkö on kohdattu kahteen kertaan pitkän tauon jälkeen, vielä molemmissa mun vakiopaikoissa: East Bodylla ja Sporttikujalla, enää on Myllikä -mun kolmas lempipaikka valloittamatta. En halua kaunistella totuutta tai etsiä oikeutusta mun käytökselle minkä vuoksi aktiivinen salitreenaaja, personal trainerkin on tässä kunnossa. Mitä mulle tapahtui? Raskaus joo, mutta siitäkin on nyt kymmenen kuukautta aikaa enkä voi sanoa muistuttavani kovin läheisesti sitä aktiivista tyyppiä joka olin useamman vuoden. Raskauskilot mulla olivat näillä main kaikonneet jo edellisten synnytysten jälkeen mutta tällä kertaa ei.
Koko vuoden olen yrittänyt. Yrittänyt ja kaatunut niin monta kertaa että on ihme, että pidän edes tätä blogia tänä päivänä. Olisi ollut niin helppo lopettaa ja kadota, ennemmin kuin antaa teidän nähdä mun epäonnistumiset. Mitä pidempään on kulunut sitä kovemmin olen yrittänyt. Onhan taloprojektikin jo voiton puolella ja nuorin kasvaa. Ei ole painavia syitä sille miksi olen parikymmentäkiloa ylipainoinen. Ja mihin jäi se maaliskuun ja huhtikuun hieno alku ja edistyminen? Seitsemän viikon tsemppi juhannukseen, josta on enää viikko jäljellä. Kuusi viikkoa tästä välistä on kadonnut kuin tuhka tuuleen tai pikemminkin olen ottanut takaperin askeleita tuulen puhaltaessa samaan suuntaan.
Elämäntapamuutoksen tekeminen ei ole ollut niin helppoa. Liikuntainnostusta ei kertakaikkiaan ole ja koen mun fiiliksistä huonoa omaatuntoa. Mun ajatusmaailma on usein todella synkkä ja mietin monesti että pitäisikö varata aikaa lääkäriin. Olisinko masentunut? Tiedän mitä mun pitäisi tehdä että pääsisin hyvään kuntoon, mutta henkinen puoli estää mua toimimasta. En vain kykene! Se on ihan sama vaikka saisin kuinka monta kommenttia, että aloita liikunta pikku hiljaa ja itsekin tiedän että sillähän se lähtee, mutta luulen että kyse taitaa olla normaalin talonrakennusstressin lisäksi vähän isommasta kokonaisuudesta. Oikeastaan mun synkät ajatukset alkoivat jo raskausaikana, eivätkä ole lähteneet tähän päivään mennessä. Tein tuossa tämän postauksen lomassa muutaman netin masennustestin ja tulokset olivat kaikissa hälyttävät. Olen kyllä onnellinen monestakin asiasta, mutta suuri synkkä pilvi leijailee kokoajan onnen ylle. Pystyn tekemään töitä mutta toisaalta sitten voimia ei riitä hyvin yksinkertaisiin asioihin. Nyt tilanne on kuitenkin jo paljon parempi kuin kolme-neljä kuukautta sitten ja aika siitä taaksepäin. Toipuminen on hidasta, oli kyse sitten mistä tahansa mikä on mun henkisen huonon voinnin takana.
Liikkeelle lähteminen on siis ollut vaikeaa. Eilen oli hyvä päivä ja jonkun puuskan voimin raahauduin salille. Treenasin itsekseni ja juttelin vielä kuntosalin omistajan Mikon kanssa sen jälkeen. Hän on myös ystäväni joten sain treenin lisäksi purettua vähän sydäntäni. Kotimatkalla soitin Saralle ja sitten itkettiinkin yhdessä. Sitä miten suuri ikävä molemmilla on meidän yhteistä aikaa. Mehän treenattiin yhdessä joka viikko ja nähtiin muutenkin paljon aktiivisemmin sillä asuttiin ihan vierekkäin! Iltateet ja aamukahvit kuului jokaviikkoisen ohjelmaan ihan varmasti ainakin muutamana päivänä, ellei päivittäin.
Kotiintullessa mies kysyi miksi mun silmät on punaiset. Sanoin sarkastisesti että tuli roska silmään mutta hetken hengähdettyä kerroin kuitenkin miksi olen itkenyt. Olen itkenyt sitä, että salillakäynti herätti niin ihania muistoja että se tekee kipeää. Sattuu sieluun, että en ole jaksanut! Haluan jaksaa mutta en ole pystynyt. Treenaaminen on mun rakkaus ja ystävät salilla sen suola. Miten ikävöinkään sitä elämää ja niitä endorfiiniryöppyjä kun onnistui ja oppi!
Nyt tätä kirjoittaessakin tuntuu niin pahalta. Iso osa mua ja minuutta on hukassa kun en liiku. Kaikki on kiinni sieltä pääkopasta, mutta mitä jos se on sairas?
43 vastausta aiheeseen “Kun ei vaan pysty”
<3<3
Hyvä kun pystyit sanomaan kipeän asian ääneen. <3 Tsemppiä ja voimia!
Hei! Olen monta vuotta seurannut blogiasi sekä kamppailua paino asian kanssa. Sinulla on ollut suuria muutoksia elämässä. Elämä ennen kolmatta raskautta sekä nyt eroavat suuresti toisistaan. Suurissa muutoksissa on ymmärrettävää että pääkoppa ei välttämättä pysy perässä. Yleensä kun asioita yrittää liikaa, on tuomittu epäonnistumaan mitä jos hetkeksi unohtaisit koko laihdutuksen, kuntoon pääsemisen? Jonkin ajan kuluttua ehkä huomaat haluavasi muutosta tarpeeksi niin että pääkin pysyy mukana Tee asioita itsesi takia, älä muiden takia. Tietenkin jos koet olevasi masentunut, asia kannattaa hoitaa tsemppiä sinulle!
Voimia, tsemppiä! Kaikki kääntyy vielä parhain päin!
Tunnistan itseni monessa kohtaa: tiedän mitä pitäisi tehdä mutta kun ei vaan pysty. Itselläni kulunut kevät on ollut elämäni rankin. Moni asia vuosien varrella on johtanut siihen, että uuvuin.
Ensin muutuin vähän kärttyisämmäksi, sitte töiden jälkeen en enää jaksanut kuin pakolliset lasten kanssa, kärttyinen ja huono fiilis oli vakio. Vieläkään en osannut yhdistää asioita, piiskasin itseäni: olinhan vaan laiska ja saamaton, asenteesta se on kiinni. Tein työtä josta nautin, mutta työmäärä oli jatkuvasti ylimitoitettu, teon kuukausia kahden tai jopa kolmen henkilön töitä. Kotona odotti kaksi alle eskari-ikäistä lasta ja kotityöt. Mies reissutöissä.
Seuraavaksi alkoi kuukausia kestänyt flunssakierre. Kaikki huipentui rytmihäiriöihin. Vieläkin vain ajatuksen tasolla mietin että jos vaan nyt järjestelen ajatukset uudelleen. Kun töissä sain jonkunlaisen ahdistuskohtauksen tekemättömiem töiden takia ja jälleen sairastuin keuhkoputkentulehdukseen eikä se hellittänyt moneen viikkoon kysyi työterveyslääkäri että olisiko nyt aika myöntää mistä on kysymys. En ollut tuolloin nukkunut edeltävänä yönä ollenkaan eikä se ollut laatuaan ensimmäinen uneton yö.
Olen nyt saanut paljon apua ja tukea niin perheeltä kun työterveydestä: työuupumus on vain jäävuoren huippu, ole tähän asti suorittanut elämää aina just niin kun pitää, pitämättä kuitenkaan huolta itsestäni. Keho on kuitenkin viisas, vaikka mieli painaisi eteenpäin keho kertoo kun se ei enää jaksa. Silloin pitää vaan levätä, mieti mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä, mistä saat voimaa. Olen itse ainakin nyt yksi kerrallaan jättänyt itselleni tarpeettomia asioita pois, alkaen fb:n käytöstä ja muista arkipäivisistä asioista joista en saa itselleni mitään. Tartun hyviin hetkiin, ne luo uskoa siitä että vaikka nyt olo on haavoittuvainen ja viime kuukausien kokemukset koettelevat niin mukaan mahtuu joka päivä jotain hyvää.
Suosittelen hakemaan apua, itselläni suurimmat oivallukset ovat tulleet juuri tilanteen ulkopuolella olevilta, he näkevät tilanteen objektiivisemmin ja ainakin omalle kohdalle sattui ihana ja ammattitaitoinen lääkäri. Yksi oivallus oli myös se, että uudet traumat nostavat vanhoja traumoja. Olen tahtomattanikin joutunut nyt käsittelemään myös vuosien varrella käsittelemättä jääneitä asioita, se on tehnyt hyvää ja avannut taas uusia lukkoja ja auttanut eteenpäin!
Hurjasti tsemppiä sinulle!
Kuulostaa tutulta. Mulla mennyt kevät jotenkin kokonaan hukkaan ja vasta nyt alan välillä tunnistamaan taas oman itseni. 4kk kohta kulunut siitä kun neuvolassa aloin puhua asioista, että nyt ei kaikki ole hyvin.
Jotenkin sitä ajattelee, että kun elämä sinänsä on helppoa, lapset ei kipeitä/itkuisia tms vaan ns helppoja niin miten sitä muka voi uupua. Mutta niin vaan pääsi käumään ja testit mullekin näytti lievää masennusta/uupumusta ja samaa sanoi lääkäri ja psykiatrinen sairaanhoitaja jolla käynyt juttelemassa.
Koska kuulostaa ajatukset niin tutulta, pakko kysyä että onko kilpirauhas arvot katsottu? Ilmeisesti hyvinkin yleistä että raskauden jälkeen ilmestyy, senkun on niin stessiherkkä elin. Itsellä tällä hetkellä tosiaan epäily lievästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Voi kuulemma tasoittua imetyksen loputtua, mutta 4vk päästä selviää aletaanko testilääkitys. Lieväkin vajaatoiminta kun on pitkälti samaa oireistoltaan kuin masennus ja omalla kohdalla luulen molempien lievinä vaikuttavan negatiivisesti luoneen kierteen päivien sekä kaikenlaisen aloittamisen tahmeudesta joka on vaikea latkaista
Samaa olin tulossa kysymään, että onko sulla kilpirauhasarvoja mitattu? Viime raskauden meinaan itsekin kärsin jonkinlaisesta masiksesta. Itse ajattelin sen olevan synnytyksen jälkeistä masennusta mutta kilpirauhasarvot olikin vain päin honkia. Lääkitys kun saatiin kuntoon niin kuukaudessa olo oli taas mitä mainion ja jaksoin taas intoutua liikkumisesta ja painokin alkoi putoamaan. Kannattaa siis tarkistaa nuo arvot! 🙂
Kun katson noita sun kuvia, niin et sinä ole mitenkään hirveän lihava! Näet itsesi erilailla kuin me muut. Älä ole ankara itsellesi. Olet kolmen lapsen äiti, varmasti kiireinen, ja saatko edes nukkua ja levätä tarpeeksi? Synnytyksestä on vasta vähän aikaa ja ehkä hormonit on sekaisin?
Oli miten oli, älä stressaa, unohda koko laihdutus ja unohda puntari. Mutta tee yksi juttu, älä osta herkkuja kotiin vaan kanna kaupasta he-vi osaston tuotteita enimmäkseen. Herkuista ei tuu kuin paha mieli. <3
Ihan kuin mä olisin kirjoittanu tuon kaiken..viimesyksynä alotin laihdutuksen ja hienosti lähtiki jouluun mennessä kymmenisen kiloa ja olo oli hyvä.jotenki sitä vaan on alkanu lipsua ja on entistä vaikeampaa päästä takasi siihen samaan tilaan.tuntuu että oon jämähtäny ja homma ei enää etene..epäonnistumiset—> jatkuva repsahtelu on syöny uskoa itseeni ja itsetunto onki ihan pohjalukemissa:( häpeän omaa saamattomuuttani.mies koittaa tsempata ja välillä kyllä saan hommasta kiinni kunnes joku saa taas syömään.5 lapsen äitinä on vaikea saada omaa aikaa ja taidan mä olla vähän masentunukki eli oma pää on se joka estää mua onnistumasta.oon asettanu itelleni varmaan liian kohtuuttomia vaatimuksia ja siks epäonnistun.onneks paino on luultavasti pysyny kurissa suht hyvin..en oo vaa’alla uskaltanu kovin usein käydä.ootan vaan koko ajan ”jotain” mikä saa mut jatkamaan ja jaksamaan.tsemppiä Anna, uskon suhun täysillä, uskoisimpa itseenikin.
Samoja ongelmia täälläkin.Ollut todella huono vuosi,ja kuitenkin kaiken pitäisi olla ”hyvin”,päässä ei vain näin ole. Kiitos tekstistä!
Itse kamppailen samojen asioiden kanssa. En usko että olen masentunut mutta tämä tilanne masentaa. Epäonnistumiset masentaa. Varsinkin kun niitä on sata putkeen.
On se kumma kun tietää että ruokavaliolla pysyminen ja treenaaminen johtaa toivottuun lopputulokseen ja matkan aikana jopa onnistumisen tunteen mutta kerta toisensa jälkeen päättää hypätä sillalta kesken kaiken. Sieltä sitten aina noustaan ja yritetään. Takaraivossa jyskyttää tunne että eiköhän tämäkin kerta epäonnistu taaskin.
Oon nyt itse miettinyt enemmänkin sitä syytä että miks ratkeaa herkkuihin ja missä tilanteissa. Selvää kaavaahan tässä toistetaan. Kaikki menee hyvin iltaan asti, ja vaikka oon syönyt hyvin ja tasaisesti niin silmiin osuu lasten karkit ja herkut ja kohta niitä ei enää oo.
Jotenkin tuntuu vaan kuitenkin että kyllä tässä vielä onnistutaan. Alkaa vituttamaan tää olomuoto, epäonnistuminen ja synkistely.
Olit taas raadollisen rehellinen, huimat pisteet siitä! Lähetän sulle onnistumis-energiaa! <3
Voi että. =/ Jos vaan jaksat hoitaa itsellesi lääkäriapua niin varmasti siitä lähtee iloisempaan suuntaan.
Kyllä se treenaamisen ilo vielä sieltä tulee kun antaa ajan kulua. Joskus elämä vain on sellaista että se käyttää pohjalla, mutta sieltä on tie ylöspäin. Sulla on nyt kädet täynnä elämää, on suuri perhe, talo ja työ (+bloggaaminenkin on työtä). Luulen että sulla on nyt isosti rasitustila päällä eikä laihdutus silloin tosiaan onnistu. Lääkärissä kannattaa käydä aina kun arveluttaa, voit saada hyviä näkökulmia omaan tilanteeseesi. Mutta ennen kaikkea toivon että kohtelet itseäsi kuin olisit joku ystävistäsi tai treenattava asiakkaasi, sillä kuullostat kovin ankaralta itseäsi kohtaan. Rentoudu. Ehkä tarvitsetkin itse treenaria tueksi ja päästäksesi hyvään alkuun? Ei ole heikkoutta sanoa ääneen että nyt ei skulaa, heikkoutta on jättää havainto hyödyntämättä ja jättää tekemättä asialle jotain. Et todellakaan ole ensimmäinen etkä viimeinen jolle näin käy, ja kun tästä koettelemuksesta selviät, olet jälleen kokemusta rikkaampi ja kasvanut ihmisenä.
Kyllä sä vielä onnistut, odota vain niin näet.
Täällä myös yksi alkuperäinen lukija! Pakko kommentoida kun täällä tismalleen samat fiilikset, synnytyksestä puolisen vuotta!
Oon jo aika monta kertaa vuosien varrella ihmetellyt kuinka samoissa sykleissä mennään, niin paljon samoja ajatuksia ja fiiliksiä samaan aikaan. Jännää 😀 Sillä sun blogi varmasti lemppari onkin 🙂
Ootko koskaan kokeillut mindfullness-harjoituksia? Aluksi voi tuntua naurettavalta 😀 mutta voin suositella lämpimästi ihan jokaiselle erilaisiin elämäntilanteisiin, erityisesti kun ei tunnu saavan kiireisiltä ja ahdistuneilta ajatuksilta rauhaa!
Hurjasti tsemppiä!
Tsemppiä ja voimia!!!:)
Tsemppiä Anna, en voi kuin ihmetellä miten upea ihminen olet kun uskallat kertoa heikkouksistasi avoimesti julkisesti. Itse tuskin pystyn kertomaan edes läheisilleni!
Kuulostaa siltä että kannattaisi käydä juttelemassa lääkärin luona, joskus apua voi saada jo lyhyestä hoidosta, oli se sitten buttelua tai lääkitystä. Sinulla on kyllä niin paljon muutakin elämässä ([erityis]lapset, uusi talo ja laina, opiskelu, blogi ja paineet laihtua…) että ei ihme jos alkaa uuvuttaa. Vahvimmatkin meistä kaatuvat liian ison taakan alle!
Meitä on täällä muitakin, vaikka moni näyttää urheaa puoltaan vain <3 Sydämestäni toivon että löydät auringon taas!
Nyt vaan hengität syvään ja vedät happea!
Ihan turhaan vertaat aikaisempia raskauskilojen tippumista nyt tähän tilanteeseen. Oman kodin rakentaminen on niin iso prosessi, että olisi ihan suoranainen ihme jos tuoreen vauvan, taloprojektin ja kahden vanhemman lapsen kanssa olisit onnistunut pudottaa kilot samassa ajassa pois mitä edellisten raskauksien jälkeen.
Itse koen jo pelkän muutonkin niin rankkana prosessina, että ekaan puoleen vuoteen on ihan turha haaveilla muusta kuin, että paino pysyy edes suht samoissa.
Eli nyt vaan armollisuutta ja ole ylpeä siitä missä tilanteessa olet nyt!
Olet kyllä tosi tehokas nainen,erityislapset,pieni vauva,taloprojekti,uusi duuni,blogi,ihmissuhteet. .eikö tossa oo jo aika paletti?sit vielä laihdutus jolla itseäsi piiskaat!varmaan normaaliakin vähä uupua,ei siinä ole ihmeellistä!tsemppiä!itselläni paljon vähemmän mutta silti olen viime aikoina alkanut saada paniikkikohtauksia. Äitiysloma loppuu kk päästä ja haluaisin saada itseni kuntoon. Laihdutus on jäänyt viiden kilon päähän mutta se riittää että tunnen itseni luuseriksi. Mutta, ph on sairaus siinä missä masennus ja kun sen itse huomaa että tää ei oo normaalia niin lääkäristähän se paraneminen lähtee.
Samat ajatukset tuli mieleeni, että on kilpirauhasarvoja tarkistettu ja mitä ovat tällä hetkellä?
Hei sinä ihana kaunis nainen juuri tuollaisena kun olet. <3 Mitä jos antaisit itsellesi luvan tehdä vain niitä asioita mistä tykkäät ja unohtaisit koko laihduttamisen siksi aikaa kun niin tuntuu hyvältä. Jäisit ikäänkuin lomalle paineista. Nauttisit sensijaan niistä asioista jotka aidosti sinua ja mieltäsi hellii. Ison halauksen antaisin jos olisi mahdollista. Olet juuri hyvä! <3
Nyt vain katse eteenpäin ja kohti entuudestaan jo tuttuja tuulia (=salia). Turhaa murehdit menneitä, kertyneitä kiloja ja vanhaa huippukuntoa, vaan aloitat uudestaan, vaikka sitten alusta asti. Pikku hiljaa kilot karisee, olo paranee, mieli piristyy, etkä enää muista edes tätä postausta, saatika huonoa omaatuntoasi liikkumattomuuden takia! Tsemppiä!
Voi Anna hyvä! Kaikki on niin tutuntuntuista vuosien takaa. Ihan rinnasta puristi ajatuksesi! Viime viikolla meillä vieraili kummityttöni perhe, ja, voi kuinka jälleen muistin/näin lapsiperheen arjen. Jokainen minuutti täynnä jotakin toimintaa!!! Siinä kyllä kysytään jaksamista, venymistä , vanhempana olemista, kaikkea mahdollista. Äitikin (isäkin) on IHMINEN omine tarpeineen, haaveineen, hetkineen…
Sitten on se hormonin piru! Se itkettää, naurattaa, eikä itsekään tiedä, mitä haluaisi? Tietenkin on tärkeää, että puhut, kerrot tärkeistä tunteistasi, haet tarvittaessa apua! Muista luottohenkilöt, joille ainoastaan, ja vain avaudut. Jaksamista sinulle, ja teille kaikille!
Moi Anna!
Ensin täytyy todeta kuinka mahtavaa on, että kerrot rohkeasti ja avoimesti lukijoillesi missä mennään ja millaisia ajatuksia päässäsi pyörii. Vaikeuksien myöntäminen ja käsitteleminen kirjoittamalla sekä puhumalla on varmasti ensimmäinen ja väittäisin jopa ratkaiseva askel kohti muutosta parempaan. Kuten olet huomannut monista kommenteista, on paljon samassa tilanteessa olevia ja samalla tavalla ajattelevia, joten aluksi kiitoks siitä, että tarjoat vertaistuen väylän. Varmasti myös itsellesi on helpottavaa kuulla, ettet todellakaan ole yksin.
Itse kuitenkin olen hieman erimieltä osan kommentoijien kanssa siitä, pitäisikö sinun päästää irti kuntosaliharrastuksesta ja fitness-haaveista vai ei. On totta, että taloprojekti, pienet lapset ja muut elämäntapahtumat kuormittavat, mutta itselleni on välittynyt kuva, että nimenomaan säännölliset ruokailut ja puntteilu tosissaan olivat ennen niitä eteenpäin vieviä voimia, joista sait positiivista energiaa ja boostia päivään. Luulen, että jos jäät paikoillesi miettimään mikä on tärkeää tai siirryt joogaan tms. niin ahdistut vain lisää ja kaipaat raskaiden rautojen pariin. Alottaminen on aina vaikeaa pitkän tauon jälkeen, siihen kuuluu kompastuksia ja takapakkeja, mutta se sisukas Anna on siellä jossain aivan varmasti jäljellä ja muistuttaa kuinka hyvä olo puhtaasta ruuasta ja hikoilusta tulee. Lisäksi lasten kannalta oman fyysisen ja psyykkisen kunnon kohentaminen olisivat tärkeitä.
En aseta mitään paineita tai oleta että olisit täydellinen, eikä tämän kevään takapakit todellakaan muuta arvostusta sinuun ihmisenä. Et ole epäonnistunut, mutta olet hieman hukassa ja unohtanut mistä ammennat hyvinvointia. Olen itse pudottanut lähes puolet painostani ja myös minulle kulunut vuosi on ollut hankala. Paino on jojoillut +0-10kg ja itsekuri on välillä todella hukassa. Toisinaan haluaisi jäädä vain sohvannurkkaan mussuttamaan sipsiä. Kuitenkin jokainen päivä, jona olen liikkunut joko koirien kanssa tai kuntosalilla, tarkoittaa myös puhtaampaa ja terveellisempää syömistä. Ne kulkevat käsikädessä ja yhdessä antavat positiivista psyykkistä latausta.
Toivon ja uskon, että löydät vielä elämässäsi onnen, ja hae ihmeessä apua lääkäristä tai asiantuntijoilta, jos tuntuu, että sieltä löytyisi vaivoihin apua. Onneksi sinulla on ympärilläsi tsemppaavia ja ymmärtäviä ystäviä ja luonteesi on avoin ja rehellinen. Pääset varmasti pitkälle ja myöhemmin voit huomata oppineesi jotain tämän kevään vaikeuksista. Välillä täytyy käydä pohjalla, että oppii arvostamaan hyvinvointia. Tsemppiä kesään! <3
Kyllä nyt mars lääkäriin, kilpirauhanen ainakin poissuljettava ja varmasti keskusteluapua myös.
Jotenkin en usko että sinun kohdalla tuo painonpudotus on mahdoton tehtävä, siis muut syyt on poissuljettava. Toivottavasti löytyy syy ja saat apua!
Kannattaa ehdottomasti käydä puhelemassa ammattilaisen kanssa noista sun ajatuksista! Ei tarvitse olla syvästi masentunut ennen kun hakee apua. Ymmärrän että kynnys voi olla korkea, varsinkin kun koet että vointisi on kohentunut. Silti suosittelen puhelemista jollekin lämpimästi! Meillä lapsi oli syntyessään vakavasti sairas ja kriittisimmän vaiheen mentyä ohi kävin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa puhelemassa. Mulla se auttoi, sai vaan puhua ja itkeä ja sanoa ne typerimmätkin mietteet ääneen jollekin muullekin kun miehelle. Neuvolan kautta meillä ainakin onnistui avun saaminen hyvin.
Voimia ja tsemppiä sulle! <3
Kyllä pystyy! Jos ei nyt niin jossain vaiheessa pystyy! Taas olen paininut noiden samojen mietteiden ja ahdistuksen kanssa. Kotona ollessa on kaiken lisäksi aika yksin verrattuna aiempiin työ- ja opiskeluyhteisöihin…
Nyt kuitenkin tuntuu, että se vaihe kun taas pystyy on löytynyt. Ja niin se löytyy sinullakin! Salille lähteminen oli liian vaikeaa. Luulen, että osasyy oli se, että sinne voi mennä ”milloin vain”, eli lähtöä oli helppo lykätä kunnes ei enää ehtinytkään. Toinen syy on varmasti se, ettei oma taso ole lähelläkään sitä mitä se on joskus ollut. Ja koska ikinä ei tiennyt milloin pääsee seuraavan kerran treenaamaan, oli treenien suunnittelu vaikeaa ja ylipäätään treenaaminen satunnaista, joten kehitystäkään ei riittävästi tapahtunut.
Mulla auttoi lajin vaihto! Muistan vieläkin ne ensimmäiset treenit kun ajoin kotiin ja itkin koko matkan, pitkästä aikaa ilosta ja helpotuksesta. Samalla tuli myös jonkinlainen itsensä hyväksyminen. En ole vielä lähelläkään sitä kuntoa missä olen ollut, mutta tulen olemaan siinä. Samalla myös sallin itselleni herkuttelun, saan syödä jätskin päivässä jos siitä tulee hyvä mieli, eikä siitä tarvitse ahdistua kuten aiemmin ☺ Ja yksi iso tekijä oli se, että treenit olivat ohjatut ja tiettynä aikana viikosta. Fiilistelin jo monta päivää etukäteen tulevia treenejä sekä myös omaa aikaa, jota silloin sain!
Vaikka iso merkitys on ollut treenien aiheuttamalla hyvällä ololla, väitän että isoin muutos on silti tapahtunut pään sisällä. Se vaati pitkän aikaa tapahtuakseen, eikä sitä voinut pakottaa. Mutta jostain se kipinä vielä löytyy!
Ensinnäkin onnittelut sinulle siitä, että olet uskaltanut kertoa julkisesti, miltä sinusta tuntuu! 🙂 Se on tosi rohkeaa! Oletko pitänyt pahan olon lähinnä omana tietonasi vai keskustellut omista tunteistasi jonkun muun, esimerkiksi miehesi tai ystäviesi kanssa? Jo se, että pelkän omassa mielessä pyörittelyn lisäksi kertoo jollekin muulle auttaa yleensä jo jonkin verran.
Suosittelen sinulle lämpimästi lääkärille ja jopa psykiatrille menemistä! 🙂 Olen itse sairastunut jokin aikaa sitten, häpesin ja piilottelin omaa huonoa oloani kunnes lopulta uuvuin niin, että en kyennyt enää tekemään töitä. Kuvittelin tilanteen ja oloni kohenevan omalla painollaan mutta valitettavasti niin ei käynyt.
Pelkäsin myöntää sen, että olen sairastunut henkisesti mutta lopulta diagnoosin saanti huojensi valtavasti! Nyt tiedän, mikä minulla on ja olen aloittanut hoitosuhteen. 🙂 Välillä toki olen surullinen siitä, että olen sairastunut mutta tiedostan, että se ei ole minun syyni ja olen valmis tekemään töitä parantuakseni!
Olen puhunut sairastumisestani melko avoimesti, koska edelleen henkinen sairastuminen tuntuu olevan tabu ja omalla esimerkilläni toivon, että asioista voidaan puhua salailun sijaan. Olen kuullut tämän jälkeen monia sairaskertomuksia, jotka ovat hoidon ansiosta päättyneet onnellisesti! 🙂 Mielenterveysongelmat ovat todella yleisiä mutta harvoin niistä kerrotaan. Jos joku sairastuu influenssaan, siitä kyllä kerrotaan avoimesti mutta masennusta salataan, mikä oikeastaan vain pahentaa oloa ja tilannetta.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja rohkeutta hakea apua! 🙂
Sun blogin lukeminen antaa mulle niin paljon armoa omaan arkeen, kun itse painin täysin samojen asioiden kanssa. Tässä pintakiillotetussa maailmassa kaipaan juuri tätä blogeilta – raakaa ja aitoa totuutta omasta olemista epäonnistumisineen ja onnistumisineen. Jatka samaa rataa, kun pää antaa myöten keho ja fiilis kyllä voittaa! Omalla kohdalla lentopallon lopettaminen jätti elämään niin suuren pettymys/tyhjyystunteen, että en ole vieläkään toipunut. Kaikki liikunta tuntuu merkityksettömältä ja taistelen jatkuvasti täsmälleen samojen tunneperäisten häiriöiden kanssa. Syön suruun ja onneen, liikunta tuntuu liikuttavan hyvältä kun sitä tekee mutta sen aikaansaaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Voimia <3 Tää blogi on henkireikä tässä haipin ja pintakiillon digimaailmassa, tätä älä lopeta!
Hyvä, että tunnistat väsymyksen ajoissa ja pystyt siitä puhumaan. Olet ollu melkoisen kovilla; odotus, taloprojekti, tiukkakuntokuuri yms. Ne varmasti väsyttävät, mutta kannattaa myös selvitellä nuo terveydelliset jututkin. Ennen kaikkea ole itsellesi lempeä ja anna aikaa. Onneksi sinulla ystäviä ja puoliso jolle voi puhua!
Iso voima rutistus <3
Olen päälle 50-vuotias nainen ja tällä elämänkokemuksella sanoisin, että älä liikaa ihannoi mennyttä. Täytyy päästää irti niistä ajoista ja ehkä muistella niitä muuten vain ilolla. Minäkin jos alkaisin muistelemaan omaa aiempaa elämääni kuinka kaunis olin ja kuinka rypyt nyt valtaa alaa, niin murhettuisin tyystin =D Täytyy siirtää ajatukset menneestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Nyt sulla on selkeästi alkamassa uusi elämä ja kelkan suuntaa täytyy kääntää. Entiseen ei ole paluuta ainakaan tässä vaiheessa koska tuo yhtälö ei toimi enää sinun omassa päässäsi. Se vain aiheuttaa ikävän olon. Eli nyt katse tulevaisuuteen ja uutta elämää kohti. Uudet tuulet puhaltaa =D
Ihana elämänkokemuksellinen viesti ja niin totta. Sain itsekin tuosta ajattelemisen aihetta 30v. kriisin painaessa päälle. Kiitos. <3
Saat varmasti elämänilosi takaisin, anna itsellesi aikaa. http://tyttosinaoletvahva.fitfashion.fi/
Mistä meitä oikein piisaa?
Tsemppiä teille kaikille, ihan samankaltaisia fiiliksiä on minullakin.
Voi Anna <3 Mä niin tiedän miltä susta tuntuu. Siis tuo yrittäminen ja epäonnistuminen. Kerta toisensa jälkeen. Mulla ei ole tehonnut pt:n tekemä ruokavalio mitenkään 3kk aikana joten heitin sen romukoppaan, paino on kenties noussut. Katselen epätoivoissani superdieetin ohjeita, mutta vaikka miten haluaisin nämä raskauskilot pois niin en usko, että mulla on sinniä siihen. Ahmintakohtauksia on tullut myös mukaan kuvioihin. Treenaan 4x viikossa, koska rakastan sitä, se on mun hetki ja se kannattelee, tekee vahvemmaksi. Mutta se ei pelkästään riitä.
En tiedä mistä saisi kipinän. Aineenvaihdunta on ihan tukossa jostain syystä ja olenkin menossa nyt kilpparikokeisiin. Mutta ei vain ole sinniä unettomuuden, hormoniheilahdusten, paniikkihäiriön, koulun, perheen, remontin ja ties minä (tekosyynkö?) vuoksi ottaa itseäni niskasta kiinni. 13 kiloa näin alkuun, että mahtuisi edes ne omat treenihousut jalkaan eikä tuo vararengas vyöryisi joka paikkaan. Suututtaa, surettaa, hävettää, itsetunto on maassa ja masentaa. Tiedän miten tärkeä paikka tuo sali voi olla, jospa saisit kipinän pidettyä yllä ja motivaatiota jostain <3
Suosittelen myös ehdottomasti ammattiavun hankkimista. Avun pyytäminen on hirveän vaikeaa ja ylipäätään sen myöntäminen että saattaa tarvita jotain apua henkisesti.
Itsellä lähestyy esikoisen kuoleman 5-vuotispäivä ja vasta nyt tänä keväänä olen päässyt kunnolla traumaterapiaan purkamaan kaikkia tätä viiden vuoden kuormaa. Koen syyllisyyttä siitä, että tyttö on jo 5kk ja vasta nyt koen jotenkin heränneeni siihen, että mulla on 3 lasta ja tuo ihana tyttö joka ihan varmasti ansaitsisi enemmän kuin mitä minä pystyn antamaan ahdistukseltani, menetyksenpeloltani ja traumoiltani, mutta yritän parhaani ja siinä ammattiapu on ollut korvaamaton. Me noustaan täältä vielä vahvemmiksi kuin koskaan, näin haluan uskoa.
Tsemppiä!
Tulin tänne kommentoimaan samaa kuin moni muukin, eli kilpparikokeisiin mars! Raskaus altistaa kilpirauhasen ongelmille, samoin stressi. Ja kilpparikokeista pitäisi ottaa TSH, T4V ja T3V sekä vasta-aineet, monet lääkärit ottavat vain esim TSH (ja ehkä T4V) ja nämä eivät riitä kilppariongelmien diagnosointiin / poissulkemiseen. Tsemppiä kovasti, meitä on monia täällä jotka käyvät samaa läpi.
Mäkin ajattelisin, että nuo kannattaa ottaa (ainakin ennen kuin mitään masennuslääkkeitä, jos lääkäri sellaisia määräisi – en tiedä kuinka helposti siihen mennään). Mulla oli myös kilppariongelmia tietämättäni ja ei innostanut/jaksanut mitään. Ehkä siinä mielessä poikkeava tässä olleista muista tarinoista, että olisin kyllä halunnut tehdä kaikenlaista, mutta ei vaan saanut itsestään irti ja toki väsynytkin olin, siellä täällä nuokkuminen ja velttoilu oli iso osa päivää kun ei virtaa riittänyt. Tiesin etten ollut masentunut. Mutta kuitenkin, monelle tulee ihan masennuksen oireitakin vaikkei se sitten sitä olekaan.
Moikka! Onko sinulta tarkistettu kilpirauhasarvot milloin viimeksi? Käyppäs kurkkaamassa oma tarinani. Se kuinka kilpirauhanen pilasi elämäni ja sen kuntoon saatuani olen nyt laihtunut 25kg. Toivottavasti aurinko paistaa sinullekkin vielä ja pääset jälleen vauhtiin! 🙂
http://www.linakuntoon.blogspot.com
Hyvä että menet kilpirauhaskokeisiin, muista vain, että vaikka arvot olisivat normaalin rajoissa, vajaatoiminta on mahdollinen ja selittäisi kyllä olosi. Itse sairastan vajaatoimintaa ja arvot pitää olla kohdallani erittäin hyvät jotta olo on normaali. Paino on tippunut oikean lääkityksen avulla itsestään useita kiloja ja olo on vuosien taistelun jälkeen normaali, liikunta maistuu ja innostun monista asioista, aivan kuten ennen sairautta. Toivottavasti saat selvyyden oireisiin ja apua pian. Kohdallasi toteutuu turhankin moni vajaatoiminnalle altistava tekijä: suuri painonpudotus, dieetit yhdistettynä kovaan treeniin, raskaus ja stressi. Etsi lääkäri joka kuuntelee ja on kiinnostunut olostasi, ei vain veriarvoista! ♡
Hei, voisitko tsekata millainen on aspergerin syndrooma. Minulla on se tod.näk ja olen huomannut jotain samaa meissä, kuten voimakkaat mielenkiinnon kohteet jotka saattavat vaihtua aika ajoittain. Kerroit myös ettet ole omillasi isossa ryhmässä, mikä hieman yllätti. Lisäksi se että on hankala saada projekteja loppuun.
Moikka. Täällä toinen samanlainen, itsensä kerran kuntoon treenannut ja liian rankalla dieetillä kilpirauhasen ja koko kehon sekaisin saanut typy. Kilot tulivat korkojen kanssa takaisin mukanaan masennus ja paniikki- sekä ahdistushäiriö. Muutama kuukausi sitten aloitettiin lievä lääkitys ja voin kertoa, että jalat vaan vetää lenkille ja salille takaisin juuri elämäntapamielessä ja osaan pitkästä aikaa nauttia pihalla olevasta auringonpaisteesta ja heittää ne lenkkikamppeet niskaan ihan sen hyvän olon takia. Huomaan sinussa hyvin paljon samoja piirteitä kun itsessäni ja voisin suositella sinulle ehkä samaa mitä itse, että kävisit juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa ja harkitsisit jotain pientä piristystä 🙂 Itse ainakin olen tyytyväinen, että aloitin lääkityksen, sillä se oli se kaivattu lisätönäys, mitä tarvittiin, jotta saa itsensä muutenkin huolehtimaan itsestään ja harrastamaan liikuntaa sen hyvän olon vuoksi. 🙂 Lääkkeillä on liian usein negatiivinen maine, mutta oikealla lievällä annostuksella itseäni se vain auttoi löytämään sen oman draivini takaisin.
Täällä ollaan hengessä mukana <3 Kyllä me vielä siihen pystytään taas!
Voi Anna! Paljon tsemppiä sulle ja asiat sutviintuu ihan varmasti. Kilpparin vajis voi olla yks syy sun vointiin, mutta ilman vajistakin esimerkiks sun aikaisempi rankka dieetti voi olla aiheuttanut ns. säästöliekki-ilmiön ja keho muistaa sen helpolla eli tekee kaikkensa (kroppa on psykofyysinen kokonaisuus) estääkseen sitä toteutumasta. Mulla itellähän kilppariarvot on ihan rajoilla ja pahentuneet raskauksien myötä, mutta väsyin vaatimaan oikeuksiani koska virallinen lääketiede ei kovin helpolla vajisdiagnoosia anna jos arvot ei ihan pyllyllään. Suosittelen lämpimästi funktionaalista lääkäriä, esimerkiks amehiläisessä Kari Raji on todella suosittu. Jos siis lompakko antaa myöten. Ruokavaliomuutokset voivat myös auttaa, itse olen jättänyt melkein kokonaan maidon ja gluteeniviljat. Tuskin niihin enää palaan. Mutta samassa suossa täälläkin on tarvottu vuosia joten suuret vertaistsempit sulle!
Iiris
http://aitikuosiin.blogspot.fi
En edes lukenut aikaisempia kommentteja, koska en halunnut, että ne vaikuttavat mielípiteeseeni. Mitä jos elämänarvot ovat muuttuneet? Mitä jos kymmenen tai kaksikymmentä kiloa ei juuri nyt ole se tärkein asia elämässä? Mitä jos on aika keskittyä muuhun? Perheeseen, pieniin lapsiin, mukavaan uuteen työhosi? Mitä jos kunnonkohottamisen aika on vähän myöhemmin? Tiedän kokemuksesta, että ylipaino vaivaa takaraivossa koko ajan. Antaa se vaivata, se motivoi sitten aikanaan suorituksiin. Mutta kaikella on aikansa. Älä revi itseäsi loppuun. Ole oma itsesi, juuri nyt tällä hetkellä, sellaisena kuin olet. Jos joku odottaa, että mahtava muodonmuutos toteutuu just nyt, niin hän voi odottaa. Sitä aikaa on kun sen aika on.
Anna <3