Majakka ja perävaunu

Viikonloppuna sain viettää kunnolla ystäväaikaa kun lauantaina oli Monnan uudessa kodissa tupaantuliaiset. Karautettiin paikalle yhdessä Saran kanssa ja kaunis juhlien emäntä oli iloisena vastassa!

Juhlahumussa tuli itselle sellainen kauhea kaipuu päästä mukaan illanviettoon ihan pitkän kaavan kautta. Alkuilloissa on aina sellaista tarttuvaa innostusta, eikä millään malttaisi lähteä kotiin. Mutta niin nyt kuin monesti muulloinkin, oli mun lähdettävä ajoissa. Kolme lasta ja pitkät imetysajat on taanneet sen että humppamahdollisuuksia on aika harvoin. Itse asiassa mietittiin et vaikka ollaan oltu ystäviä jo iät niin minä, Sara ja Monna ei olla koskaan oltu yhdessä ulkona niin, että jokainen voisi nostaa maljaa. Oltiin ihan varmoja, et kyllä me oltiin mun polttareissa mut eih, Sarahan olikin silloin raskaana. Sittemmin on ollut kisadieettiä, raskauksia, imetyksiä ja muuten vaan syitä et joku on autolla.

Mun piti päästää mies vielä töihin ja kun kello löi vasta kahdeksan niin olin jo matkalla kotiin. Hetken aikaa harmitti kun ne hetket kun saa olla ystävien kanssa ihan itsekseen on niin harvassa ja meillä oli juuri niin mukavaa. Appivanhemmat oli kuitenkin töissä joten lastenhoitajaa ei olisi saatu ja toiseksi Amos on vasta 9kk eikä ole vielä valmis yökyläilemään.

Kotiintullessa ei mennyt kauaa kun lapset olivat jo unilla. Ulkona oli vielä vähän valoisaa joten päätin ämpärin kanssa kastella istutettua omenapuuta ja kaikki kasveja jotka odottaa vielä ruukuissaan lopullista sijoitusta. Siinä hetkessä tunsin kyllä onnellisuutta siitä, että saan asua täällä ja puuhastella tuon pienen pihan parissa. Ja vaikka lapset ”rajoittaa” omia menoja niin ei tämäkään vaihtoehto ole yhtään hullumpi, varsinkin kun kuulin aamulla että Monnalla murtui sormi ja Sara oli mennyt yöbussilla Mäntsälään 😀 Sunnuntai alkoi rennosti kahvin, mustikkasmoothien ja lehtien kanssa. Päivällä rakennettiin terassia!

Sen minkä pienten lasten äitinä jää juhlista paitsi on aina silloin tällöin tylsää. Onhan ystävien kanssa mukava viettää aikaa, käydä vaikka grillailemassa tai laulamassa karaoketa, ihan mitä vain! Oon viimeisestä kahdeksasta vuodesta ollut raskaana tai imettänyt melkein kuusi vuotta! Sosiaalinen elämä on siis pakkokin rakentaa sellaiseksi että lapsia voi ottaa mukaan menoihin. Kuulenkin lähes aina kun lähden yksin liikenteeseen kysymyksen, että missä lapset? Monesti ihmiset kurkkii mun olkapään yli ja kyselee, et tulinko tosiaan yksin ja itselläkin on joskus vähän irrallinen olo 😉 Eikö ne olekaan kasvaneet mun takapuoleen kiinni? Ja jos joku huutaa jossain äitiä niin pää kääntyy vaistomaisesti ja vasta sitten muistaa että ei voi olla, kun omat lapset jäi kotiin. En tiedä olisiko tilanne toinen jos lapset olisivat kodin sijaan päiväkodissa?

Onko muita jolla on kasvaneet lapset takapuoleen kiinni ja pieni jono poikasia kulkee vanana perässä?! 🙂

Ps. Kun sitä kotona postailee näin hienoja kuvia niin ei voi olla huvittumatta siitä, että tätä kirjoittaessa näyttää tältä 🙂