Meidän Helmi on poissa

Koiran saattaminen viimeiselle matkalle on omistajan raskain velvollisuus

Meidän perheen elämä mullistui viime viikon lopulla kun vähän väsyneen olonen, pian 13-vuotias laikakoiramme Helmi alkoi vuotaa verta. Narttukoiralle tämä ei tietystikään ollut ihme mutta hänen ikäiselleen se oli jo hälytyskellomme alkoivat soida. Ei meillä ollut nähty juoksuaikaa enää vuosiin. Kesällä muutaman tahran tiputtelun olimme laittaneet hormonitoiminnan loppumisen piikkiin. Tällä kertaa oli selvää, että kyse on jostain muusta.

Meidän ensimmäiset vauvat oli koirat

Helmi syntyi joulukuussa 2006 ja tuli meille vuoden 2007 alussa, noin kahdeksan kuukautta Anttonin jälkeen. Meidän ensimmäinen koiramme Antton oli hurmannut meidät mutta koimme että hän oli aina niin surusilmäinen jäädessään yksin, että ajattelimme että hän kaipasi koirakaveria. Toinen koira oli tervetullut ja pian meillä olikin vajaan vuoden ikäerolla kaksi ihanaa pystykorvaa. Sekarotuinen Antton sai ”pikkusiskon”, valkoisen ja kauniin neidon, itäsiperianlaika Helmin. Helmi kasvoi nopeasti Anttonin ohi ja otti emännän paikan talossa. Koirat täydensivät meidän nuoren parin onnea ja vuonna 2008 saimme varsinaista perheenlisäystä ja esikoisemme. Meillä oli ihana kasvava perhe, jota koirat ovat olleet osa alusta alkaen.

Yhden matka päättyi vaikka emme olleet valmiita

Lopulta kaikki tapahtui hyvin nopeasti sillä lääkärikäynnillä meille selvisi Helmin munasarjasyöpä ja toivoton tilanne. Mitään ei ollut tehtävissä ja olisi inhimillisintä päästää hänet kärsimyksistä eikä pitää meidän luona vain meidän vuoksi. Helmi pääsi kotiin vielä viimeiseksi yöksi ja kaikki halimme häntä ja annoimme hänelle hoivaa ja rapsutuksia. Otimme muutamia valokuvia ja sitten oli aika. Menimme mieheni kanssa yhdessä Viikin eläinsairaalaan ja lapset jäivät mummolaan. Tulimme takaisin tyhjin käsin, pelkkä hihna mukanamme. Olimme käyneet läpi elämämme raastavimman tapahtuman kun sanoimme Helmille hyvästit. Hän lähti rauhallisesti äidin ja isin syliin nojaten ja silitimme häntä viimeiseen asti. Itku on virrannut sen jälkeen ja olo on epätodellinen. Ei ole ihme kun sanotaan, että koiran saattaminen viimeiselle matkalle sitä tarvittaessa on koiranomistajan raskain ja suurin velvollisuus. Koko perheemme suree suuresti rakkaan perheenjäsenen poismenoa.

Helmi oli kaunis, lempeä ja perherakas koira

Olimme puhuneet lasten kanssa esimerkiksi saunan lauteilla istuessamme usempaan otteeseen, että meidän koirat ovat jo vanhoja. Olin valmistellut lapsia siihen, että lemmikit eivät elä ikuisesti ja puhunut siitä, että joku päivä koittaa kun he menevät pois. Luulin kuitenkin itsekin, että siihen on vielä aikaa. Sitä paitsi Helmihän oli Anttonia nuorempi eikä hänelle ollut lainkaan niin paljon harmaita hapsia. Vakava sairaus tuli meille täytenä yllätyksenä vaikka muutamia merkkejä näin jälkikäteen ajateltuna olikin ilmassa.  Syöpä on kuitenkin hiljainen ja salakavala sairaus ja valitettavan yleinen. Se vei elämäniloisen koiramme luultavasti kuukausissa. Antton on ihmeissään ja etsii Helmiä mutta auttaa meitä surutyössä kun on yksi turkki johon voi painaa pään suuressa koiraikävässä.

Sellaista tänne. Surullista mutta kuitenkin niin tärkeää, että halusin kertoa. Kuvat ovat vuosien varrelta <3