Ylihuomen aamulla mun pitäisi olla koneessa kohti San Franciscoa ja kyllä aion ehdottomasti olla. Nyt eletään kolmannen opintoperiodin viimeistä viikkoa ja ensi viikko on tentti(/väliviikko) jonka olen itse reissussa. Olen tehnyt tentit nyt viimeisellä luentokerralla ja osassa kursseista suoritus tehdään tehtävin ja esityksin. Niistä viimeinen esitys on huomenna.
Tehtäviä on mulla on vielä tälle illalle ja yölle varmaan kymmenen tunnin edestä ja kohta olisi lähtö blogikoulutukseen jonne ilmoittauduin ihan mielenkiinnosta. Some ja immateriaalioikeudet on asia jonka haluan että on kunnossa omalla kohdallani, joten kertaus on varmasti opintojen äiti ja toivon että saan paljon uuttakin tietoa tuolta. Sen jälkeen tulee kuitenkin kiire näpytellä jälleen koneella. Yöstä on tulossa pitkä, sillä haluan palauttaa tehtävät huomenna jotta pääsen reissuun!
Kevät eteni siis kuin varkain maaliskuuhun, enkä usko että ollaan jo väliviikossa. Viimeinen jakso ei kestä kuin toukokuun puoleen väliin kun alkaa jo kesäloma. Mihin tämä lukukausi oikein hurahti? Olen nauttinut opinnoista ihan hirmuisesti ja saanut niistä paljon energiaa itselleni vaikka töitä riittääkin. Ehkä tätä voisi kutsua siksi kuuluisaksi motivaatioksi joka heräsi meikäläisen kohdalla aika monen opiskeluvuoden jälkeen.
Blogikuvat on tällä kertaa näin tylsät mutta tässä nörtteillessä en ole ehtinyt kameran varteen. Jotenkin tässä laskeskelin että jos ensi vuonna tähän aikaan kandintutkinto on tulossa taskuun, niin vieläkö sitä ehtisi… Täytän talvella 34 vuotta eikä tässä enää nuorruta. Yhtäkkiä ajatus ”siitä viimeisestä” on pulpahdellut mieleen. Imetyksen loputtua vauva-ajan väsymys on hellittänyt ja tammikuussa Amoksen mentyä päiväkotiin, on arki asteen verran rauhallisempaa. Mun mieliala on myös piristynyt hurjasti. Josko sitä jaksaisi vielä yhden…
19 vastausta aiheeseen “Mistä nämä ajatukset oikein pongahtaa?”
Mun vauvakuume loppui vasta kun kuopus, nro 5 syntyi. Olin 39 vuotias. Aloitin lastenteon suht myöhään, mutta tein aika sopivan suoran + iltatähti (-00, -02, -04, -06, -11)
Siihen tautiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin ikä 🙂
Viisi kuulostaa tutulta, sillä olen viisilapsisesta perheestä 🙂 Ihana sisarusparvi oli ja on edelleen!
Mäkin pääsin aloittamaan pitkän lapsettomuuden jälkeen vasta 32 veenä ja ehdimme saada neljä 04,07,09,12 lapset. Viimeisen sain juuri ennen 40 v synttäreitäni. Jokaisen lapsen synnyttyä oli olo että vielä yhden jos saisi … Sitten viimeisen jälkeen oli niin varma ja tyyni olo että nämä on tässä eikä kertaakaan ole tullut enää kaipuuta vauvasta. Minä en usko krooniseen vauvakuumeesen vaan siihen että se loppuu kun lapsiluku on meidän perheelle sopiva. Emmi 🙂
Voi apua, mä mietin et nää voi olla ohimeneviäkin ajatuksia kun pohtii ajatuksia perhekoosta 😉 Kaikkea ei kuitenkaan voi hallita, en sillä.
Ihanaa, kannustan vielä ainakin yhteen! 😉 Mulla itellä neljä pienempää sisarusta ja aina oisin halunnu vielä yhen pikkusen lisää!;) Näin vanhemmiten alkaa olemaan entistä kiitollisempi siitä, että on useampi sisarus. Toivoisin itsekin saavani useamman lapsen. Lapset on suuri lahja.
Mäkin olen kiitollinen neljästä ihanasta sisaruksesta 🙂 Mutta ihmettelen miten äiti ja isä jaksoi meidät viisi 😀
Samoja ajatuksia täällä. Pahoin pelkään vaan, etten saa miestä mitenkään enää suostumaan:( Ja kun meidän hyvinvointivaltiota romutetaan nyt vauhdilla, niin mietin onko mulla resursseja neljän lapsen koulutukseen ja harrastuksiin. Lähinnä sitä, että onko tämä nyt vauvankaipuuta vai oikeastiko haluan ison perheen ympärilleni. Yleisesti ottaen tuntuu, että kolme on nykyään aika keskiarvo lapsimäärä ja itse on juuri sen saavuttanut. Toisaalta varmaan ei ole paljoa eroa enää onko kolme vai neljä, isompi auto tottakai tarvitaan ja asunto ehkä. Mutta olisihan se ihana, oikeasti iso perhe. Sisaruksettomana en osaa edes kuvitella, millaista aikuisena olisi kun olisi monta sisarusta.
Eikai se koulutus meillä maksa niin paljon, tai ainakaan siis itse koulu. Tukia vain leikataan. Toki harrastukset ja kaikki muu tosiaan maksaa, eli eihän lapsen kasvattaminen ilmaista ole. Ymmärrän siis pohdinnan! Jostain luin että lapsi maksaa vanhemmille 100 000 euroa siihen mennessä kun täyttää 18 vuotta. Hullua!
Vau, kiva lukea ihan toisen suuntaisia aatoksia. Itsellä vain yksi eikä aika riitä enempään. Suomessa työssäkäynti on monille lähes pakko ja toisaalta ulkomailla olisin voinut olla kotona, mutta se ei ollut pitkän päälle mun juttu ja halusin takaisin tänne töihin. Elin siis siellä kumppanin suvun rahoilla (tavallista siellä, ei mitään erikoista siinä) mutta sekään ei sopinut mun luonnolle, minkäs suomalainen nainen itselleen voi, omaa rahaa on pakko olla ^_^ Lyhyempi on työpäivä mutta ei tahdo tunnit riittää vaikka on karsinut arjesta hömpät. Toki joskus sitäkin, enhän tässä muuten istuisi. Mulle on joku vielä sellaiset geenit antanut, että tarvitsen pitkähköt yöunet eli kun lapsi on mennyt nukkumaan, mun on seurattava kohta perästä eli ihan selvää hyvää peliaikaa jää käyttämättä. Töissä on ’kiva’ kuunnella kun jotkut ovat menneet puolilta öin sänkyyn O_o Toisaalta ei rahallisetkaan rahkeet riittäisi, mun rahavarannoilla kotona oleminen olisi ollu tukia, tukia ja tukia ja siihen mun ylpeys ei anna periksi ennen kuin on se viimeinen hätä. Tulevasta ei tosiaan tiedä, eihän pieni lapsi paljoa tarvitse, mutta tämän nykytilanne on niin negatiivinen ympärillä ettei se ainakaan kannusta yhtään kun ei tiedä joutuuko opiskeluista yms. maksamaan jonain päivänä tai ylipäätään muusta mitä nykyään saa ”ilmaiseksi”.
Mutta kiire ja ajanpuute, haluan elämän olevan suht rauhallista. Monella se ei ole. KAverit ei ehdi nähdä (siis lasten kanssakaan, lapsellani ei ole kavereita kun ei ole aikaa nähtävästi, isompi osaisi itse mennä ympäri kaupunkia mutta pienempi vaatii äidin apuja) ja minusta tällainen meno on todella sääli. Eipä ole omia kavereitakaan näkynyt ja mietin, että tällaista ei-sosiaalisuuttako se elämä nyt sitten on. Karsin vaikka mistä, siivoamisesta ym, että saisi kiireettömyyden pidettyä mutta silti kaverisuhteet ylläpidettyä, itselle ja luotua ne lapselle. Mutta ei siinä omat tahdot auta. Tämä on vielä se syy miksi olen ihan tyytyväinen yhteen, mutta surettaa muun maailman kiire, joka vaikuttaa muihinkin. Sitten välillä tulee seurattua äitejä (niin, miksi ovat yleensä äitejä?) jotka kiukkuavat lapsilleen aina kun heidät näkee. Kiire saa minussa tätä aikaan ja siksi koitan sitä itse välttää. Ei ole varmaan lapsellekaan kivaa. Jokainen joskus kai sortuu kiireärtymykseen, mutta että siitä tulee normi…
Jaaha, kello on yhdeksän, nukkumaan ja äkkiä!
Mä koen, että näen ystäviä kyllä tarpeeksi. Järjestelykysymys. Tietenkin ajanhallinta vaatii kompromissejä ja joustoa, jos ei niihin ole valmis, on turha ehkä odottaa sitä ystäviltäkään.
Joskus menee aikoja, ettei ehditä ystävien kanssa näkemään, mutta onneksi on puhelin <3
JK kiva kun kommentoit ajatuksia! Mä oon sitä mieltä et tiuskiminen ja lapsille huonosti puhuminen/kohtelu ei välttämättä ole lainkaan lapsiluvusta kiinni. Joku tutkimuskin oli, että kahden-kolmen lapsen vanhemmat ovat onnettomampia kun stressaavat että ”kaikki menee oikein ym.” kun neljän ja sitä useamman lapsen vanhemmat rentoutuvat eivätkä stressaa asioita joita ei voi hallita 😉 Että eikai se välttämättä ole siitä kiinni miten lapsia hoitaa? Myös yhden lapsen äiti voi olla väsynyt, ärtynyt tai kiireinen.
Hahaa, kuulostipa paatokselta. Ihan hyvä sun kommentti oli, jotenkin halusin vain tuoda omia ajatuksia aiheesta tähän. Tuo että aikaa ei välttämättä ole eikä ehdi samalla tavalla on varmasti totta 🙂 Siksi näitä asioita on hyvä pohtia juuri näin. Kiva kun asiasta tuli keskustelua ja erilaisia näkökulmia!
Hienoa,tuumasta toimeen vain:) Itselläni jo 7. lasta ja viimeisin päättyi keskenmenoon pari vkoa sitten. Raskaus tosin oli ylläri ja koska ikää on nyt 40v en halua enää lapsia vaikka se yksi mieltä kaihertamaan jäikin…Onnea,ihana päätös!!
Ei me Nanna olla vielä päätetty mitään. Kerroin vain rehellisesti ajatuksista, mä kuitenkin halun nyt opiskella juuri nyt 🙂 Mutta en sano ei jos joskus sellainen päätös tehdään.
Kannatan! Itsellä on suurperhehaaveet joutuneet väistymään tämän raskauden myötä. Vaikea hyperemeesi ja raskausdiabetes, olenkin alkanut pohtimaan, josko yksi lapsi riittäisi vai jaksaisinko kuitenkin vielä yhden 9kk jakson huonoa oloa. Toisaalta kun itse on kasvanut sisarusten kanssa, niin huomaa millainen voimavara sisarukset ovat. Tätä ei ymmärrä mies, joka on perheensä ainut lapsi ja tottunut aina saamaan kaiken.
Voi että. Vaikea raskaus vie varmasti intoa siitä että uudelleen lähtisi samaan 🙁 Jokainen raskaus voi kuitenkin olla erilainen että siellä on pientä toivoa? 😉
Kymmenen kiloa ainakin ensin pois.
Miksi halusit kommentoida tämän? Minun mielestä täysin turha ja asiaton kommentti enkä ymmärrä miksi sinä lukijana haluat että sinun mielipiteesi pitäisi vaikuttaa minun elämääni ja painooni. Juuri tyypillistä huutelua anonyyminä kun toinen vielä antaa itsestään paljon teille niin on hyvä paikka päästä pätemään. Surulliseksi tulin, kiitos sinulle siitä vaikka ehkä se oli mitä halusitkin?
Nauti elämästä, haaveile ja unelmoi. Hetkeäkään älä anna ihmiselle joka haluaa kylvää ympärilleen pahaa. Kiitos että jaat ajatuksia rehellisesti ja paljastat itseäsi pelkäämättä. Autat tällä niin monia. Tämän halusin sanoa ja samalla toivon että tieto tekemästäsi arvokkaasta työstä blogin kautta kantaa näiden mustien tyyppien kommenttien yli.
Haluaisin kommentoida vielä kuinka kaunis olet juuri tuollaisena, mutta tämä lienee itsestään selvää ja hieman latteaa. Huikea mimmi olet joka tapauksessa joten häntä ylpeydellä pystyyn!
Voi taivas miten älytön kommentti lukijalta. Turha kai tässä sanoa, että ”älä välitä”, kun sai varmasti huonon fiiliksen. Mutta oikeasti kunhan tuo huutelee vaan, varmaan on kateellinen… Kyllä yks paino on ihan mitätön asia sen rinnalla, että elämässä on saanut aikaan jotain niin tärkeää ja korvaamatonta ja ainutlaatuista kuin omat lapset. <3
Sä näytät super hyvältä ja naiselliselta!