Nostalgian värittämässä viikossa sain ajatuksen ottaa teidät mukaan matkalle menneisyyteen. Synnyin Oulussa isänpäivänä vuonna ’82. Painoin syntyessäni 3410g ja olin 50cm pitkä. Äitini oli iloinen minun syntyessä juuri sunnuntaina, sillä hän ei ollut hankkinut mitään isänpäivälahjaa. Isä saikin lahjoista suurimman varhain yöllä k.3.40. Olin perheemme viides ja viimeinen lapsi.
Olen aina kokenut suuren perheen rikkautena ja nautin kuopuksen roolin tuomasta huomiosta. Toisaalta olen koko elämäni saanut jakaa kaiken ja kun esimerkiksi vaatteet periytyivät minulle ne eivät enää kauaa kestäneet. Silti sisarukset ovat olleet ja ovat edelleen hirmuisen rakkaita. Lapsuuden kokemusten ansiosta olen halunnut omille lapsilleni sisaruksia.
Kasvoin varhaislapsuuteni Kaijonrannassa Oulussa ja kun olin kuusi, muutimme Karinkantaan. Isäni oli lääkäri ja äitini arkkitehti sekä kirjailija ja ovat niitä edelleen. Myös isoäitini kirjoitti aikoinaan pakinoita lehteen ja olenkin viime vuosina bloggaamisen tultua minulle tärkeäksi pohtinut tätä meidän suvun naisia yhdistävää tekijää. On mielenkiintoista, että olemme jokainen halunneet toteuttaa kirjoittamista oman aikamme tavalla. Alla on pätkät luonnehdinnoista joissa kuvataan isoäitini ja (kuvan alla) äitini kirjoittamista:
Päivämiehen vakituisena avustajana 1950-luvulta lähtien toimi teologi ja uskonnonopettaja Maija-Leena Ylimaula. Ylimaulan palsta ”Pappilan äiti pakinoi” ilmestyi lähes viikoittain ja sai positiivista palautetta lehden naislukijoilta. Pakinoiden aiheet käsittelivät vanhoillislestadiolaisen naisen ja suurperheen äidin kysymyksiä. Aiheet nousivat Ylimaulan omasta elämästä. Useimmat ”Pappilan äidin” pakinat korostivat naisen asemaa ja tehtävää kotona, perheessä ja yhteiskunnassa. Naiset saivat pakinasta vertaistukea, iloa ja lohtua. Ylimaula nosti esille arkojakin aiheita ja rohkaisi naisia kouluttautumaan.
1960-luvulla kirjoituksista alkoi paistaa iän myötä tullut avoimuus. Ylimaula vertasi muutamissa pakinoissaan vanhoillislestadiolaiseen naiseen kohdistunutta ihannetta ja todellisuutta herätysliikkeen piirissä. Iän tuoma kokemus ja osittainen katkeruus olivat havaittavissa pakinoista. Korkeasti koulutettu ja kirjoittamista rakastanut nainen ei saanut perheenäidin roolissa toteuttaa kaikkia unelmiaan. Hän kulki tehtävässään suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisesti aktiivisena naisena julkisen ja yksityisen rajalla. Hän sanoitti lehden sivuilla asioita, joita kaikki lestadiolaisäidit pohtivat, mutta pitäytyi tukemaan yhä tiukemmat rajat omaksunutta herätysliikettä. Suurperheen äitiyden varjopuolten esiintuomista ja aikuisen naisen rehellistä pohdintaa ei hyväksytty toimitusneuvostossa. Vuonna 1970 pakinointi loppui kokonaan. (LÄHDE Pro gradut: Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978)
Ironiaa ja ahdistusta
*Nainen ja rakkauden moraali
Oulu, sen maisema ja kulttuuri näkyvät Anna-Maija Ylimaulan (s.1950) teosten miljöökuvissa, aiheissa ja tematiikassa. Esikoisromaani Papintyttö (1976) käsittelee nuoren tytön kasvamista lestadiolaisessa ympäristössä. Pohjoista kommentoi esimerkiksi Jumalista Julmin -romaanin (1994) minäkertoja: ”Ajattelen pohjoisia taiteilijoita, niitä jotka ovat yrittäneet ammentaa voimaansa periferiasta. Se on selvää, ettei taiteen tekemisellä elä, mutta ei siihen tarvitsisi kuolla.”
Teoksissa Papintyttö ja Idylli (1984) päähenkilöllä on Ylimaulan ammatti, arkkitehti, ja Idyllissä käsitelläänkin ongelmia, joita akateemiselle naiselle tulee työn ja äidin roolien paineessa. Rakkaus, yksinäisyys ja äitiys toistuvat teemoina Ylimaulan tuotannossa, jossa voi nähdä kolme vaihetta. Ensimmäisen muodostaa Papintyttö, jossa nuoren naisen kasvutarinan rinnalla merkittävän osan saa lestadiolaisuuden kritiikki. Teos herätti suurta huomiota, ja se on yhä lähes ainoa nuoren näkökulmasta kirjoitettu lestadiolaisen kasvuympäristön kuvaus. Toisen vaiheen romaaneissa Yö voi olla (1978), Pöytä koivikossa (1982) ja Idylli käsitellään naisen ja miehen suhdetta ja naisen vaikeutta rakentaa omaa elämäänsä. Kolmannessa vaiheessa, 1990-luvun pienoisromaaneissa Jumalista Julmin (1994) ja Viiriäinen sarkofagilla (1998), kerronta on muuttunut: runsailla viitteillä miljöö avautuu moneen suuntaan, vaikka teemana on edelleen naisen yksinäisyyden kokemus ja toisen kohtaamisen vaikeus.
(LÄHDE: Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria)
Lapsena olin vanhempieni mielestä iloinen ja kuin metsän keijukainen. Olin aina isin tyttö ja äidin mielestä kaksosten jälkeen helppo hoidettava. Minulla oli ihan tummansiniset silmät, vaalea otsatukka ja rako etuhampaiden välissä. Kavereita riitti ja harrastin balettia ja uintia.
Kouluun menin Myllytulliin, sillä aloitin A-ranskan lukemisen kolmannella ja se oli siinä koulussa mahdollista. Kävin Oulun Lyseon lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2002. Sain parhaan arvosanani äidinkielestä ja koin kirjoittamisen intohimoksi jo silloin. Reaalissa vastasin seitsemään kysymykseen uskonnosta ja yhteen filosofiasta. Oppimenestyksellä en kuitenkaan brassaillut, sillä kirjoitin yhteensä C:n paperit. Ranskanopettajan kanssa lyötiin yhteen ehkä eniten. Olin lahjakas mutta laiska. Hän huusi minulle kerran tunnilla että ”Anna, sinä et mene sieltä mistä aita on matalin, vaan sieltä mistä se on kaatunut!” Se oli viimeinen kertani sillä tunnilla: marssin pois luokasta, enkä koskaan kirjoittanut kirjoituksissa ranskaa, vaan A-englannin ja ruotsin.
Blogeissa on kiertänyt haaste, jossa kirjoitetaan viisi faktaa joita ei ole aiemmin kertonut. Olen myös saanut haasteen, eikä kirjoitukseni ollut tarkoitus vastata siihen. Ehkä tässä postauksessa tulivat ne viisi ja enemmänkin. Vai satuitteko jo tietämään kaiken tämän minusta?
