Viisi päivä herkutonta takana
En aio aloittaa tänne uutta laihdutuspäiväkirjaa, enkä uhota uusilla tavoitteilla mutta viime vuoden lopussa tulin siihen pisteeseen, että terveyden eteen on tehtävä enemmän. Kun vuodenvaihteessa päätin karsia herkkuja ja sokeria ruokavaliosta niin pelkäsin etten pysty siihen päivää pidemmälle. Siksi viides sokeriton päivä tuntuu suoranaiselta ihmeeltä ja ihmettelen miten tämä ei ole ollut tämän vaikempaa. Voiko se olla niin, että kun aika muutokselle on kypsä, niin sitä kokee muutoksen enemmän helpotuksena kuin taakkana? Olenko saavuttanut sen pisteen henkisesti ja fyysisesti, jossa koen oloni niin epämukavaksi, että herkkujen syöminen ei tunnu enää mukavalta?
Uusivuosi on vaikea paikka monelle jojolaihduttajalle. Tammikuu on timmikuu -tyyppiset kiristelyt paastoista uudelleenalkaviin nettivalmennuksiin houkuttelevat joka kulmalla. Sähköpostiini kilahtaa kirje FitFarmilta:
Hei Anna! Aika lunastaa vuoden 2018 lupaukset! Tuliko luvattua, että vuonna 2018 aloitat liikunnan, laihdutat, hankit muuten vain terveellisemmät elämäntavat tai treenaat itsesi tositikkiin?
Laihdutustuputuksen edessä jokainen joulusyönnistä ähkyssäoleva meinaa tarttua oljenkorsiin ja rahaa palaa. Laihdutusbisnes on valtava ja ihmisten halulla olla parempia ratsastetaan surutta. Tuntuu, että toive paremmasta huomisesta on taas tuomittu jo heidän puolesta, joilla ei ole painon kanssa ongelmaa. Heitä pilkataan, jotka saapuvat tammikuussa salille, sillä puolet käy enää helmikuussa ja maaliskuussa salilla on taas yhtä tyhjää kuin aikaisemmin.
Mistä sitten löytää sen motivaation, joka kantaa pysyvään elämäntapamuutokseen? Miten ihminen voi onnistua muuttamaan jotain elämässään, jos kuitenkin muutokset saavat olla vain sen verran pieniä, että niitä pystyy noudattamaan? Siinäpä sitä kysymys, jota en ole vielä itse onnistunut ratkaisemaan, sillä muutenhan olisin normaalipainoinen. Jostain syystä minulla on pitkiä kausia jolloin lihon ja pitkiä kausia laihdun. Näin on ollut jo kaksikymmentä vuotta ja se on aika uuvuttavaa. Juuri nyt en jaksaisi olla enää näin iso mutta pelkään jo valmiiksi, että jos painonpudotus nyt vuosien jälkeen onnistuu, että se ei ole taaskaan pysyvää. Pelkään, että laihdun liikaa ja syömisestä tulee ongelma tai sitä, että muutaman vuoden päästä painan vielä tätäkin enemmän. Silti kaipaan muutosta olooni ja koen, että olen toimivan kehon ansainnut jossa minun on hyvä olla, ilman sitä että se on minulle terveysriski. Toivon pitkää ikää puolisoni ja lastemme kanssa ja sitä, että saan nauttia myös liikunnasta.
Aikamoisia traumoja kun viisi päivää herkutonta herättää tällaisia ajatuksia. Kentis liian monta pudotettua ja takaisinotettua kiloa takana. Ehkä en ole kuitenkaan ajatusteni kanssa yksin?
