Kiitos tuhannesti kommenteista edelliseen postaukseen! Sen suosio, vertaistuki ja tsemppi olivat niin lämpimiä, että elän tällä voimaantuneella fiiliksellä pitkään. Tuntuu, että jokainen kommentoija ymmärsi minua todella hyvin, enkä ole sitä oikeastaan koskaan täällä blogissa epäillytkään. Tiedän, että ne jotka lukee ja seuraa on ”mun tiimissä” sillä tavalla, että ihan aidosti toivoo mulle vaan hyvää. Haluan todella kiittää siis kaikkia myötäelämisestä.
Muutama kommentoi sitä, että liikaa on liikaa ja vinkkasi, että jostain kannattaa luopua ja vähentää omia odotuksia siitä, mitä kaikkea pitäisi ehtiä. Myös siitä kysyttiin mitä omaishoitajuus mulle merkitsisi. No se on oikeastaan jo yksi askel juuri tähän. Mulle on tietysti tärkeää se, että itse jaksan. Omaishoitaja saa siitä työstä pientä taloudellista korvausta ja olisi oikeutettu muutamaan vapaapäivään kuukaudessa, jolloin erityislapsille tulisi hoitaja. Usein omaishoitajat käyttävät tämän ajan omiin harrastuksiin tai vaikka ihan parisuhdeaikana puolison kanssa. Sellainen juttu olisi kyllä ihan mahtava tuki, kun tosiaan omatkin vanhempani asuvat niin kaukana.
Oon yrittänyt parhaani mukaan tehdä järjestelyjä niin, että tämä oma ”kuorma” koohtullistuisi. Yksi niistä on ollut se, että blogi on päivittynyt harvemmin ja olen tehnyt myös Keskon Easton projektissa paljon vähemmän hommaa jo pitkän aikaa. Mun henkireikä on ollut opiskelu ja se, että saan edes jonkun tunnin päivässä viettää kodin ulkopuolella jutellen muustakin kuin arjesta. Sekin tosiaan jää nyt pitkälle kesälomalle aina syyskuuhun saakka, sillä yliopistolla on niin pitkä kesätauko. Kanditutkinto on about neljää-viittä tenttiä vaille valmis mutta näyttäisi siltä, että niitä kaikkia ei ehdi suorittaa enää tänä keväänä joten syksyllä sitten loppujen kimppuun. Onhan se kyllä tylsää, että paperit jää yhden tai kahden kurssin tähden saamatta :/
Painoasiasta vielä sen verran, että en todella mieti sitä päivittäin aamusta iltaan. Kirjoitin aiheesta sen vuoksi, että se on puhuttanut muita. Pääosin olen elellyt arkea tämän kokoisena, sitä niin murehtimatta ja keskittynyt aivan muihin seikkoihin. Sitten kun paneuden ajatukseen omasta kropasta tai katselen kuvia itsestäni, niin yleensä havahdun siihen että hei, tämä ei nyt näytäkään niin hyvältä. En kuitenkaan ole stressannut siitä hirmuisesti vaan olen sitkeästi yrittänyt totutella elämään ilman jojo-laihduttamista. Siitä on nyt tasan vuosi kun lopetin laihduttamisen. Voisi vetää yhteenvedon, että tämän vuoden aikana paino on noussut jonkun kilon mutta olen ymmärtänyt että useimmille käy juuri näin. Tie ei ole nopea eikä helppo, kun pyritään irti laihdutuskierteestä. En silti paineenkaan alla enää sorru pikadieetteihin. Uskon, että löydän tasapainon arvoihini pohjautuvilla valinnoilla ja sen ääneen kuuntelulla, joka sanoo että rakastan itseäni.
Tänä kesänä aion uida, käydä rannalla ja ulkoilla lasten kanssa. Haluan käydä mökillä ja poimia marjoja! Soutaa järvellä ja saunoa kirkkaassa kesäyössä. Haluan elää ja nauttia hetkestä, lenkkeillä koirien kanssa metsän tuoksussa ja laittaa juoksuksi, ettei itikat saa kiinni. Haluan syödä makkaran ilman tunnontuskia ja löytää liikunnan ilon. Sitoa juoksukengän nauhat ja löytää sisäisen voimani, joka saa endorfiinit ryöppyämään hikikainaloista. Haluan tehdä näitä koska nautin, tai jättää tekemättä jos en jaksa. Haluan äitiyden lisäksi olla myös minä, kirjoittaa omia juttujani ja parantaa maailmaa ystävän kanssa, kahvikupin äärellä. On niin monta yksinkertaista asiaa, josta olen kiitollinen että tätä venettä ei muutama nettikommentti kaada.
