On mennyt aikaa kun oon kirjoitellut ajatuksia liittyen liikkumiseen, syömiseen ja fitnessmaailmaan. Syksyn fitnesskisat on ihan kulman takana, sillä ensimmäiset karsinnat ovat viikonloppuna. Fitness on mulle ollut maailma jota seuraan ja niistä oikeastaan IFBB:n kisat. Tykkään lajista ja oon käynyt katsomassa monet kisat. Fitnesskärpänen on purrut muakin useampaan otteeseen mutta siitä ei oo koskaan tullut lajia jota itse harrastaisin. Haaveilen siitä edelleen jollain tasolla, mutta voi olla että en olisi lajiin otollinen nimenomaan sen ”pääkopan” vuoksi. Oon jojoillut painoni kanssa koko aikuisikäni joten se ei ole luonut hyvää pohjaa lajiin. Monet sanoo, että jos unelmiaan ei tahdo tarpeeksi kovaa tai usko niihin niin niitä ei sen vuoksi saavuta. Oon tästä aavistuksen eri mieltä. Jollakulla voi olla henkistä taakkaa niin paljon, että vaikka asiaa haluaisi palavasti ei tavoitteeseen välttämättä pääse. Musta kukaan ei voi väittää, että esimerkiksi minä en tahtoisi tarpeeksi valmistua yliopistosta tai kisata fitnesslajeissa. Ne on olleet mun haaveita vuosikymmenen mutta toistaiseksi edelleen saavuttamatta.
Tällä hetkellä minusta henkii fitness ainoastaan silloin kun puen päälleni Betterin vaatteet tai kuljen sheikkeri tuhdissa kädessäni. Mies ihmettelee miksi edes ostan proteiinipurkkeja sillä treenaan niin harvoin. Joka toinen viikko olen tiukalla ja kieltäydyn herkuttelusta ja joka toinen viikko leivon täällä jotain tai haen kaupasta hyvää. Olen tuuliviiri joka taipuu jo puhalluksesta eikä painonpudotus onnistu vaikka yritän tehdä parempia valintoja. Kun koulutehtävät stressaa, huonosti nukuttu yö väsyttää tai joku pieni asia harmittaa niin napostelu helpottaa. Eihän siinä mitään kun paino ei nouse mutta kun ei se tällä laskekaan.
Oon ostanut liput jo Fitness Expoon ja suunnataan katsomaan kisoja yhdessä Saran kanssa. Jälleen kerran seuraan kisoja siis penkkiurheilijan roolissa, sillä enhän ole tehnyt mitään sen eteen että itse olisin lavalla. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki me ei menestytä kaikessa missä halutaan. Oon saavuttanut elämässäni paljon ja siitä esimerkkinä on iso ja upea perhe, oma kaunis koti ja ulkoisista asioista olkoon vaikka pitkät hiukset ja iloinen hymy. Näiden lisäksi on asioita joita haluan palavasti mutta en ole onnistunut muuttamaan toimintamallejani niin, että kulkisin niitä kohti. Otan askeleen eteen mutta jälleen kaksi taakse. En tarkoita postauksellani lytätä kenekään unelmia ja väitä etteikö kaikki olisi mahdollista. Haluan vain olla rehellinen esimerkki siitä, että joskus nämä kamppailut ovat niin vaikeita eikä blogimaailmankaan ihmiset onnistu aina kaikessa.
Puukkoa haavassa ja jonkun menneen hetken glorifiointia ehkä, mutta kyllä mä itsekin mietin välillä, mitä mulle oikein tapahtui? Olin jo niin lähellä mutta nyt taas niin kaukana. Miten urpo sitä voikaan olla? Jos se olisi helppoa niin kaikkihan me oltaisi bikinimalleja, maistereita, miljonäärejä ja menestyjiä.
Ärsyttää niin paljon kun sanotaan: ”sä et vaan halua sitä tarpeeksi”. Ihmiset ei vaan ymmärrä…