Ajattelin kirjoitella tänään ilman mitään sen kummempaa aihetta. Sara tuli käymään ja muisteltiin millaista bloggaaminen oli kun aloitettiin. Pidettiin molemmat hyvin päiväkirjamaista blogia jonka aiheena oli lähinnä päivän syömiset ja treenit toistemme seurassa. Kuvattiin aina kännykällä ja hassuteltiin menemään, blogikin päivittyi miltei joka päivä. Nyt ajat ovat muuttuneet ja harvemmin kirjoitellaan enää päivän kuulumiset kännykkäräpsyin. Blogeihin panostetaan laadukkailla kuvilla ja postaus sisältää yleensä jonkun selkeän aiheen.
Vanhassa tyylissä ei ollut mun mielestä mitään vikaa. Mä rakastin mun blogia alusta asti ja tykkäsin, että tunnelma postauksissa ja kommenteissa oli välitön. On luonnollista, että työssään kehittyy ja nykyään esimerkiksi valokuviin panostan aiempaa enemmän. Yritän silti pitää sen sielun ja fiiliksen mukana jutuissa vaikka blogeista on tullut ulkoasultaan erilaisia kun vuosia takaperin. Läpät on edelleen yhtä huonot, vaikka jutut on ehkä ajoittain vakavammat. Tuntuu, että huumorintajua saa vähän kaivella sillä palautetta tulee niin herkästi. Onko blogimaailmasta vähän kadonnut se rentous? Luettiinko blogeja ennen ihan huvikseen mutta nykyään kun niin moni bloggaa ammatikseen niin myös lukijakunta odottaa enemmän? Tiedäppä tuota. Kertokaahan mitä te olette mieltä?
Vanhojen aikojen kunniaksi heittäydyin kameran eteen vaikka oli täysin meikittömänä ja nykyiseen tyyliin täysin ei-blogi-materiaalin-näköisenä, sillä halusin esitellä mun uusia leggareita ja hupparia. En valitettavasti käytä itse mainoslinkkejä mutta kledjut ovat Zalandolta. Tykkään!
Saran kanssa höpöteltiin kisabikineistä ja syötiin fitness-iltapalaa, sillä tuo upea mimmi on syksyä kohden kisadieetillä. Meikäläisen iltapala ei ole aikoihin koostunut omenasta, puolikkaasta avokadosta, kolmesta mansikasta ja annoksesta heraa mutta en viitsinyt alkaa lämmittämään juustopäällysteisiä karjalanpiirakoita Saran nenän edessä 😉 Söin leivät tässä blogatessa kun mimmi lähti, ups 😀
Taistelen edelleen vahvasti niiden fiilisten kanssa hyväksynkö itseni näin, vai pitäisikö mun kuitenkin laihduttaa. Tiedän, että olen pauhannut täällä että en enää koskaan ala millekään dieetille, sillä ne ei oo tehneet mulle vuosikymmeniin yhtään hyvää. Etenkin Saran seura on mulle suloisenkatkeraa. Rakastan tätä naista yli kaiken ja Sara on mun sydänystäväni edelleen. Meillä on niin paljon muistoja ajasta kun treenattiin ja tavoiteltiin fitnessunelmaa. Sara elää unelmaansa ja mun unelmat kääntyivät fitnesslavoilta pois. En tiedä oliko se siksi, että epäonnistuin tavoitteessani vai enkö ihan rehellisesti enää halunnut sitä. Tänä päivänä olen sitä mieltä, että en halunnut sitä sitten ehkä kuitenkaan vaan valitsin sen että haluamme kolmannen lapsen. Mutta ajoittain mietin että kyllähän minä voisin olla paremmassa kunnossa nytkin ja nauttia treenaavan ihmisen elämäntavasta ja vartalosta ilman fitnessunelmaakin. Olen jotenkin tyhmän mustavalkoinen, sillä toinen vaihtoehto on se 100kg ja onneton fiilis tai täysin hurahtanut fitnesstyyliseen elämäntapaan.
Tasapaino ei siis ole löytynyt hetkessä ja täytyy sanoa, että ne vuodet kun olin hyvin erilaisessa kunnossa, ovat aiheuttaneet sen että muistelen sitä aikaa ajoittain. Havahdun siihen, että törmään googlehaussa omiin vanhoihin kuviini ja mietin minäkö muka tuossa. Miten voi olla? Mä kuitenkin olin silloin todella onnellinen. Voisin jopa sanoa, että olen nyt paljon negatiivisempi kun vuosia takaperin. Esimerkiksi yhdessä postauksessa kirjoitin näin:
”Joten toistoa toistoa mammat ja muistakaa: positiivinen mieli on voimakkaampi ase muutokseen kuin negatiivinen itsensä soimaaminen ja sitä kautta muutoksen etsiminen. Muistaako joku, mitä mä kirjoitin mun jääkaapin oveen kun aloitin urakan?! Kuulosti ehkä tyhmältä mutta nyt jos mua vertaa niihin, jotka ei oo onnistuneet niin veikkaan et se on yksi suurimpia eroja. Olen tehnyt tätä aina vain itseni vuoksi ja näkeehän sen naamasta! Voiko kukaan muu rakastaa pullistelua näin paljon?! 😉”
Musta pullistelu oli ihan parasta ja valehten itselleni ja teille jos väitän, että en kaipaa tuota osa-aluetta elämästäni. Meillä oli niin hauskaa ja voi miten tykkäsinkään treenata.
Nyt vellon fiiliksissä että en pääse suosta ylös eikä ”iso hymy heti aamusta maailmalle” saa mua onnellisena lenkkipolulle. Olen vihainen, katkera ja masentunut. Toki onnellinen hyvin monesta asiasta mutta lähinnnä omaan kehooni ja sen kohteluun liittyen koen näitä huonoja fiiliksiä. Mulla riittää ihan kamalasti syitä miksi ei kannata lähteä lenkille vaan syödä iltaisin kotona höttöä ja sekös masentaa entisestään. Tiedän, että en ole mikään susipaska tyyppi nytkään vaan olen toisaalta ihan sama Anna kuin ennenkin, vähän pehmeämpi vain ja kaunis näinkin.
Pointtini ehkä nyt enempää mussuttamatta on, että on tämä hankalaa tämä naisen elämä. Toisena päivänä kaikki on ihan fine ja oma kroppakin on ihan ok. Kiitos siitä, että olet terve jne. Toisena päivänä se fitnessmimmi tuolla takaraivossa muistuttelee, että missäs iltapudding ja mihin olet unohtanut minut? Etkö muista, että rakastit sitä?