Kategoriat
Yleinen

Nostos, Algos

SAMSUNG CSC

 

Nostalgian värittämässä viikossa sain ajatuksen ottaa teidät mukaan matkalle menneisyyteen. Synnyin Oulussa isänpäivänä vuonna ’82. Painoin syntyessäni 3410g ja olin 50cm pitkä. Äitini oli iloinen minun syntyessä juuri sunnuntaina, sillä hän ei ollut hankkinut mitään isänpäivälahjaa. Isä saikin lahjoista suurimman varhain yöllä k.3.40. Olin perheemme viides ja viimeinen lapsi.

SAMSUNG CSC
Ja se lapsi joka syntyy sunnuntaina on soma ja hyvä ja iloinen aina.

SAMSUNG CSC

Olen aina kokenut suuren perheen rikkautena ja nautin kuopuksen roolin tuomasta huomiosta. Toisaalta olen koko elämäni saanut jakaa kaiken ja kun esimerkiksi vaatteet periytyivät minulle ne eivät enää kauaa kestäneet. Silti sisarukset ovat olleet ja ovat edelleen hirmuisen rakkaita. Lapsuuden kokemusten ansiosta olen halunnut omille lapsilleni sisaruksia.

SAMSUNG CSC SAMSUNG CSC

Kasvoin varhaislapsuuteni Kaijonrannassa Oulussa ja kun olin kuusi, muutimme Karinkantaan. Isäni oli lääkäri ja äitini arkkitehti sekä kirjailija ja ovat niitä edelleen. Myös isoäitini kirjoitti aikoinaan pakinoita lehteen ja olenkin viime vuosina bloggaamisen tultua minulle tärkeäksi pohtinut tätä meidän suvun naisia yhdistävää tekijää. On mielenkiintoista, että olemme jokainen halunneet toteuttaa kirjoittamista oman aikamme tavalla. Alla on pätkät luonnehdinnoista joissa kuvataan isoäitini ja (kuvan alla) äitini kirjoittamista:

Päivämiehen vakituisena avustajana 1950-luvulta lähtien toimi teologi ja uskonnonopettaja Maija-Leena Ylimaula. Ylimaulan palsta ”Pappilan äiti pakinoi” ilmestyi lähes viikoittain ja sai positiivista palautetta lehden naislukijoilta. Pakinoiden aiheet käsittelivät vanhoillislestadiolaisen naisen ja suurperheen äidin kysymyksiä. Aiheet nousivat Ylimaulan omasta elämästä. Useimmat ”Pappilan äidin” pakinat korostivat naisen asemaa ja tehtävää kotona, perheessä ja yhteiskunnassa. Naiset saivat pakinasta vertaistukea, iloa ja lohtua. Ylimaula nosti esille arkojakin aiheita ja rohkaisi naisia kouluttautumaan.

1960-luvulla kirjoituksista alkoi paistaa iän myötä tullut avoimuus. Ylimaula vertasi muutamissa pakinoissaan vanhoillislestadiolaiseen naiseen kohdistunutta ihannetta ja todellisuutta herätysliikkeen piirissä. Iän tuoma kokemus ja osittainen katkeruus olivat havaittavissa pakinoista. Korkeasti koulutettu ja kirjoittamista rakastanut nainen ei saanut perheenäidin roolissa toteuttaa kaikkia unelmiaan. Hän kulki tehtävässään suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisesti aktiivisena naisena julkisen ja yksityisen rajalla. Hän sanoitti lehden sivuilla asioita, joita kaikki lestadiolaisäidit pohtivat, mutta pitäytyi tukemaan yhä tiukemmat rajat omaksunutta herätysliikettä. Suurperheen äitiyden varjopuolten esiintuomista ja aikuisen naisen rehellistä pohdintaa ei hyväksytty toimitusneuvostossa. Vuonna 1970 pakinointi loppui kokonaan. (LÄHDE Pro gradut: Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978)

SAMSUNG CSC

Ironiaa ja ahdistusta

*Nainen ja rakkauden moraali

Oulu, sen maisema ja kulttuuri näkyvät Anna-Maija Ylimaulan (s.1950) teosten miljöökuvissa, aiheissa ja tematiikassa. Esikoisromaani Papintyttö (1976) käsittelee nuoren tytön kasvamista lestadiolaisessa ympäristössä. Pohjoista kommentoi esimerkiksi Jumalista Julmin -romaanin (1994) minäkertoja: ”Ajattelen pohjoisia taiteilijoita, niitä jotka ovat yrittäneet ammentaa voimaansa periferiasta. Se on selvää, ettei taiteen tekemisellä elä, mutta ei siihen tarvitsisi kuolla.”

Teoksissa Papintyttö ja Idylli (1984) päähenkilöllä on Ylimaulan ammatti, arkkitehti, ja Idyllissä käsitelläänkin ongelmia, joita akateemiselle naiselle tulee työn ja äidin roolien paineessa. Rakkaus, yksinäisyys ja äitiys toistuvat teemoina Ylimaulan tuotannossa, jossa voi nähdä kolme vaihetta. Ensimmäisen muodostaa Papintyttö, jossa nuoren naisen kasvutarinan rinnalla merkittävän osan saa lestadiolaisuuden kritiikki. Teos herätti suurta huomiota, ja se on yhä lähes ainoa nuoren näkökulmasta kirjoitettu lestadiolaisen kasvuympäristön kuvaus. Toisen vaiheen romaaneissa Yö voi olla (1978), Pöytä koivikossa (1982) ja Idylli käsitellään naisen ja miehen suhdetta ja naisen vaikeutta rakentaa omaa elämäänsä. Kolmannessa vaiheessa, 1990-luvun pienoisromaaneissa Jumalista Julmin (1994) ja Viiriäinen sarkofagilla (1998), kerronta on muuttunut: runsailla viitteillä miljöö avautuu moneen suuntaan, vaikka teemana on edelleen naisen yksinäisyyden kokemus ja toisen kohtaamisen vaikeus.

(LÄHDE: Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria)

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC SAMSUNG CSC SAMSUNG CSC

Lapsena olin vanhempieni mielestä iloinen ja kuin metsän keijukainen. Olin aina isin tyttö ja äidin mielestä kaksosten jälkeen helppo hoidettava. Minulla oli ihan tummansiniset silmät, vaalea otsatukka ja rako etuhampaiden välissä. Kavereita riitti ja harrastin balettia ja uintia.

SAMSUNG CSC SAMSUNG CSC SAMSUNG CSC SAMSUNG CSC

 

Kouluun menin Myllytulliin, sillä aloitin A-ranskan lukemisen kolmannella ja se oli siinä koulussa mahdollista. Kävin Oulun Lyseon lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2002. Sain parhaan arvosanani äidinkielestä ja koin kirjoittamisen intohimoksi jo silloin. Reaalissa vastasin seitsemään kysymykseen uskonnosta ja yhteen filosofiasta. Oppimenestyksellä en kuitenkaan brassaillut, sillä kirjoitin yhteensä C:n paperit. Ranskanopettajan kanssa lyötiin yhteen ehkä eniten. Olin lahjakas mutta laiska. Hän huusi minulle kerran tunnilla että ”Anna, sinä et mene sieltä mistä aita on matalin, vaan sieltä mistä se on kaatunut!” Se oli viimeinen kertani sillä tunnilla: marssin pois luokasta, enkä koskaan kirjoittanut kirjoituksissa ranskaa, vaan A-englannin ja ruotsin.

SAMSUNG CSC

 

Blogeissa on kiertänyt haaste, jossa kirjoitetaan viisi faktaa joita ei ole aiemmin kertonut. Olen myös saanut haasteen, eikä kirjoitukseni ollut tarkoitus vastata siihen. Ehkä tässä postauksessa tulivat ne viisi ja enemmänkin. Vai satuitteko jo tietämään kaiken tämän minusta?

Kategoriat
Yleinen

Minun Itä-Helsinkini

IMG_20130723_131651

 

Itä-Helsinkiä leimaa useissa keskusteluissa aika vahvasti ghettoutuminen eli maahanmuuttajien alueellinen keskittyminen, alkoholiongelmaiset kanta-suomalaiset sekä huono koulutustaso. Törmäsin tätä kirjoittaessa kaksi vuotta sitten UusiSuomessa julkaistuun artikkeliin Itä-Helsinki pomppaa silmille – “Suuri ongelma” ja siellä kirjoitetaan näin: Helsingin kaupungin julkaisemassa tuoreessa raportissa etenkin Itä-Helsingin Myllypuro naapurikaupunginosineen sekä Jakomäki painottuvat alueina, joille ongelmat vaikuttavat kasaantuvan.
– Osa alueista saa sairastavuuden, kansantautien, työkyvyttömyyden ja työikäisten kuolleisuuden mittareilla muita alueita selkeästi heikommat arvot. Näillä alueilla myös väestön koulutustaso on matalampi, työttömyysaste korkeampi ja pienituloisten osuus suurempi. Alueellinen eriarvoistuminen on siis Helsingissä jo huomattavan suuri ongelma, kaupunginvaltuutettu Ville Jalovaara kirjoittaa Puheenvuoro-blogissaan.

IMG_20130724_233344 IMG_20130723_131751 IMG_20130722_081244

Itse muutin Helsinkiin 11 vuotta sitten Oulusta, nuorena tyttönä joka oli elämäjanoa täynnä. Kun muutin niin mulla ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja tai tietoa minkälaisia asunalueita täällä on, sillä en ollut kasvanut kaupungissa. Oulusta tiesin mitä mielikuvia herättää Rajakylä tai Tuira, mutta Helsinkiin muuttaessa kaupunginosat ei sanoneet mulle mitään. Asunto oli valmiina Sörnäisissä, sillä sain hyödyntää mun äidin omistamaa asuntoa ensi alkuun. Päädyin siis Oulun perukoilta Kurviin ja tutustuminen stadiin alkoi sykkeestä.

Sörnäisissä opin nopeasti kaupungin tavoille. Kävele ripeästi, pidä laukusta kiinni, äläkä jää hengaamaan metroaseman kulmille. Likaiset ruiskut maassa, ihan pihalla olevat narkkarit tai kerjäävät juopot olivat näky johon törmäsi tahtomattaankin. Ei Oulussa ollut tällaista.

IMG_20130730_204249 IMG_20130730_220955 IMG_20130730_204116

Vajaa vuosi meni nopeasti Kurvissa ja kesällä 2005 muutettiin miehen kanssa yhteen. Haettiin kaupungilta yhteistä vuokra-asuntoa sillä olin jonottanut yksiötä sen vajaan vuoden mutta sellaista ei koskaan tarjottu. Tilanteiden pakosta siis muutettiin yhteen 😉 Oltiin oltu yhdessä vasta muutama kuukausi, mutta oltiin niin palavasti rakastuneita ja tiedettiin että olemme toisillemme oikeita, niin yhteenmuuttaminen tuntui myöskin hyvältä. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun meille tarjottiin asuntoa! Se oli Siilitiellä, Itä-Helsingin Herttoniemessä. Ihan ensimmäisenä soitin miehelle, minkälainen alue on Siilitie?  -mulle se ei soittanut mitään kelloja! 🙂

IMG_20130724_091834 IMG_20130721_200343 IMG_20130724_090927 IMG_20130724_092931

Siilitien asunto oli tilava kaksio, neliöitä taisi olla yli kuudenkymmenen. Asunto oli ihan perus vuokrakämppä ja kun hieman purnasin niin se maalattiin, tapetoitiin ja vielä siivottiin meitä varten. Kaupunki maksoi tietysti asunnon kunnostamisen sillä se halusi pitää huolta vuokra-asuntojen tasosta, ja kämppä oli ennen pintaremppaa aika elämää nähnyt. Tuosta asunnostakin mulla on paljon hyviä muistoja. Ikävimpiä taisi olla ne, kun naapurin nainen sanoi hississä, että oikein hehkun raskauden onnea ja tuijotti mun vyötäröä. Joo en ollut raskaana… Toinen ehkä vähän karumpi juttu oli se, että kolmoskerroksessa yksi asukas nukkui usein rappukäytävässä. Se oli niin kännissä ettei saanut ovea auki.

IMG_20130713_104230 IMG_20130713_103752 IMG_20130713_104331

Siilitieltä syttyi kuitenkin rakkaus Itä-Helsinkiin. Sen luonto, rannat, tietysti ihanan karu mutta kodikas Itis, mahtavat lenkkimaastot, meren ja luonnonläheisyys oli ne mitä rakastin. Oli myös ihanaa käydä syömässä Siilinpesässä lounasta sen aurinkoisella terassilla, tai lähteä Mustikkamaalle poikaystävän kanssa tai käydä sitä Santiksessa moikkaamassa. Meidän suhteen alkuun mahtui nimittäin tuo inttivuosikin 🙂 Siilitiellä asuessa alettiin etsiä ensimmäistä omaa asuntoa ja se löytyikin ihan kivenheiton päästä Vanhasta-Herttoniemestä, kauniista 50-luvun kerrostalosta jossa oli isot ikkunat ja korkeat huoneet. Herttoniemen kaksio ostettiin vuonna 2007 ja viihdyttiin siellä kolme vuotta.

1931219_55995203342_3944_n
Vanhassa-Herttoniemessä vuonna 2009

Herttoniemessä asumisen aikana meidän perhe kasvoi esikoisella. Koirat olivat tulleet perheeseen jo Siilitiellä mutta sitten tila alkoi käydä ahtaaksi kun vauvasta kasvoi taapero, eikä yhtään ylimääräistä makuuhuonetta ollut. Aloimme uudelleen asunnon etsintään, suunnittelimme kesähäitä ja talossa alkoi putkiremontti. Asuttiin evakossa Taka-Töölössä Topeliuksenkadulla ja vielä sen lisäksi kuukauden verran miehen vanhemmilla Aurinkolahdessa. Kun häiden aika koitti toukokuussa 2010 niin saatiin tietää, että meidän asuntotarjous oli mennyt läpi. Tilavampi asunto löytyi inasen verran kauempaa, Laajasalosta.

Laajasalo oli Herttoniemen jälkeen vähän syrjemmässä, sillä metron lisäksi matkaa piti taittaa bussilla. Oltiin tykätty asua metroradan varrella ja pitkään se lukeutuikin mun mielestä muuttamisen huonoihin puoliin mutta asiaan onneksi tottui. Laajasalossa oli mun mielestä vielä Herttoniemeäkin kauniimmat lenkkimaastot. Se merenläheisyys oli ihan parasta! Ja se, että vadelmat sai omalta takapihalta. Laajasalo on kyllä kaunis saari ja jos olisin upporikas niin ostaisin sieltä omakotitalon merenrantamaisemin. Laajasaloa kuvaa mun mielestä hyvin sanonta kylä keskellä kaupunkia tai yhdellä sanalla yhteisöllisyys. Etenkin lapsiperheellisenä koin sen Laajasalossa voimaannuttavana (Lauma <3).

IMG_20130711_161143
grillausta Laajasalon asunnon pihalla 2013

IMG_20130711_161049 IMG_20130710_211946 IMG_20130710_211809

Itä-Helsingin parasta antia on siis eittämättä sen luonto ja väljyys. Liikuntamahdollisuudet ovat myöskin loistavat ja idän helmi onkin Liikuntamylly jossa ei ole lajia mitä siellä ei voisi harrastaa ja sisäänpääsymaksu on muutaman euron. Koirille on hyviä puistoja, oma uimaranta Herttoniemenrannassa ja Hitsaajankadulla hyvä eläintarvikeliike missä saa auton oven eteen ettei tarvitse sellaista jättimäistä koiranruokasäkkiä kauas kantaa.
IMG_20130725_222820

Mutta mitä tulee sitten noihin postauksen alkulauseisiin. Itään mahtuu monenlaista ja siinä missä joku elää täällä köyhyysrajalla, toinen rötöstelee ja kolmas kuuluu jengiin niin neljäs onkin ehkä tavallinen pienten lasten äiti. Ihan normaalituloinen, opiskelee yliopistossakin vielä, eikä ole vaarassa syrjäytyä. Se on rakentanut tänne talon ja haluaa kasvattaa myös lapsistaan kunnon kansalaisia, jotka ovat suvaitsevaisia mutta ymmärtävät että saavat olla kiitollisia siitä kaikesta mitä heillä on. Sen lähin terveysasema on paljon parjattu Kontula, eikä metrollakaan pääse enää kauemmas itään, se on päätepysäkki.

IMG_20140928_205119