Viime ajat on olleet haasteellisia. Kesälomaksi meillä on aivan kamalasti härdelliä kun talo on vuorattu telineillä ja rappaus on meneillään. Ikkunoissa on suojamuovit eikä ulos näe. Aikaisin aamusta (ellei sada) alkaa aina työnteko ja seinien rapsutteluun on upea herätä huonosti nukutun yön jälkeen. Murinaa kyllä, mutta ihanaa kun valmistuu. Sitten talo on taputeltu jo lopulliselle pinnalle. Iloinen olen siis vaikka väsyttää!
Treenirintamalle kuuluu aivan järjettömän *askaa. Oon todella pahantuulinen kun koko perheen kaavassa, ei muka löydy minulle parintuntista jossa ehtisin salille ja takaisin. Tää on asia mikä sapettaa ihan todenteolla. Tunnen oloni välillä kodin vangiksi ja ainoa mahdollisuus karata täältä on se, että mukana kulkee lapsikatras. Mies on vielä töissä ja kaiken vapaa-ajan pihahommissa apuna. Sen kerran kun olen päässyt salille ihan yksinäni niin huomaan istuvani autossa vielä kotipihaan tultua. Hiljaisuus kun kuulee omat ajatukset ja ihana treenin jälkeinen fiilis on sinfoniaa sielulle. Kuvasin videonkin teille tuossa pari viikkoa sitten yhdeltä sellaiselta kerralta. Viimeinen lause joka ei kuulu kunnolla on ”ne huomaa kohta että mä oon täällä”.
Treenaaminen on mulle ihan mielettömän tärkeää sen kannalta, että voin hyvin henkisesti ja tietysti myös fyysisesti. Kolmen lapsen kanssa tämä kuvio on ollut haasteellista kaikkien näiden meidän perheen projektien keskellä. Toki lapset eivät ole mikään syy sille, että meikämamma ei oo kuosissa mutta mulla on paukut loppuneet kesken ja se on se mikä on jäänyt. Nautin täysillä niistä kerroista kun olen päässyt treenaamaan ja toivon että sellaisia aikoja on luvassa paljon lisää. Syksyllä esikoinen menee ekalle ja keskimmäinen päiväkotiin. Kaipaan sitä, että saan pikkuhiljaa itseni takaisin ja edes siellä täällä sitä ihan omaa aikaa. En tiedä onko lukijoissa sellaisia jotka tietää mistä puhun. Sen kyllä huomaa kun sen menettää.
Unelmia edelleen uneksien ja treeniaikaa enemmän toivoen,
Anna
