Joskus kauan sitten blogikollegan Mansikkapilven blogissa oli postaus Lapsi – mikä ihana tekosyy. Se tuli mieleeni ihan sattumalta kun täyttelin tänään hakemuksen ylipiston harjoittelutukea varten. Se on siis pakollista opintoihin kuuluvaa työharjoittelua varten oleva tuki, joka on mahdollista käyttää mikäli saa jostain harjoittelupaikan (noin 1100€/kk, ei kyllä huikea kk-palkka). Selailin samalla sitten tuettuja harjoittelupaikkatarjouksia niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkomailta. Niin ulkomailta?!
New Yorkin pääkonsulaatti, Suomen Madridin suurlähetystö, Unesco-edustusto Pariisissa tai Suomen suurlähetystö Haagissa. Olisipa mahtavaa lähteä harjoitteluun ulkomaille, niin saisi tuolle pienelle palkalle edes kokemusten muodossa enemmän vastinetta. Noihin toimiin kun ei ilman korkeakoulupaikkaa oikein muuten pääse, niin olisi edes pieni mahdollisuus.
Mistäs tämä asia sitten tuli mieleen? No siitä, että kun huomasin tässä kotona istuskellessa, että perheellisellä ei ehkä ole kaikki ovet samalla tavalla auki. On aina helpompaa lähteä matkaan ilman jälkikasvua, puhumattakaan siitä jos on erityislapsia joilla tuen tarvetta. Voisiko koulusta olla pois? Missä lapset olisivat? Miten 1100€/kk riittäisi asumiseen, elämiseen, lasten hoitokustannuksiin ulkomailla ja vielä asuntolainaan sekä muihin kiinteisiin kustannuksiin kotimaassa? Miten erityisen tuen tarve järjestyisi ulkomaille ja miten siellä pääsisi tarvittaviin terapioihin ja sairaanhoitoon?
Kaikesta huolimatta unelmoin. Mulla on sellainen tunne, että tämä ei ole tässä. Tulee vielä aika ja keino, kun meidän perhe lähtee ulkomaille. Pessimisti manailee sisälläni, että älä nyt viitsi. Sen ääni on kuuluvampi ja peittää melkein koko unelman. Ehkä minulla ei ole koskaan sitä mahdollisuutta.
