Viikonloppu meni hulinassa. Suunnattiin perjantaina jo yhden jälkeen tien päälle ja kohti Turkua mun siskon perheen juhliin. Oltiin takaisin Helsingissä vasta vähän ennen kymmentä illalla ja kaikki ruokaostoksetkin oli tekemättä. Ei oltu käyty kaupassa kunnolla moneen päivään ja tyhjä jääkaappi jäi odottamaan pyhäpäivää.
Lauantaina olin ihan poikki edellispäivän reissusta ja tunsin oloni vähän huonoksi. Mietin olisinko tulossa kipeäksi ja olisin halunnut vain levätä mutta sellaiseen ei tietystikään ole rauhaa kun sitä itse kaipaisi. Illalla oli Indiedays Blog awardsit eikä musta ollut lähtijäksi. Sen sijaan että olisin ollut juhlimassa, podin peiton alla jotain masennuskohtausta. Itken aika harvoin mutta viikonloppu meni toisenlaisissa tunnelmissa. Tuntui että kaikki on huonosti enkä saa happea, unikaan ei tullut silmään vaan pyörin levottomasti yön miettin kaikkia keskeneräisiä työasioita.
Nyt syksyn aikana mulla on riittänyt töitä ja tekemistä paljon. Oon ollut kaikesta siitä onnellinen ja teen mielelläni omia juttuja taas enemmän kun pieninkin on kasvanut vähän. Kaikelle on aikansa ja paikkansa mutta väistämättä mietin, miten se onkin niin että pitkässä parisuhteessa elämän mäet menevät aina ristiin. Kun itse on jossain onnellisuushuipussa, niin toisella voi olla kausi kun on vaikeaa. Ja miten silloin voi olla onnellinen toisen puolesta jos on itse kovin kuormittunut?
Sunnuntaina koomailin sohvalla puoli yhdeksän maissa, kun meidän oveen koputettiin. Siellä oli mun uusi ystäväni, meidän naapuriin muuttanut kuuden lapsen pirteä äiti Jarna. Hän oli lähdössä iltalenkille ja pyysi mua mukaan! Olin kirjaimellisesti syömässä suklaata ja pizzaa mutta jätin suklaat käsistä ja heitin lenkkarin jalkaan. Sanoinkin, että hän pelasti mut kreivin aikaan 😉
Meillä oli aivan huippu iltalenkki ja oli mahtavaa päästä puhumaan asioista jotka mua juuri painoi. Ollaan nähty vilaukselta melkein joka päivä koko rakennusaika mutta nyt kun he muuttivat omaan taloonsa, ollaan ehditty kahvittelemaankin. Meillä menee jutut todella hyvin yksiin ja toivon, että saan hänestä hyvän ystävän nyt kun ollaan joka tapauksessa aika pitkään varmasti naapureitakin 🙂 Jarna on aivan mahtava tyyppi ja ihan ehdottomasti mun äiti-idoli. On myös aika puhdistavaa päästä keskustelemaan jonkun kanssa, joka on juuri käynyt saman rakennusprosessin läpi joten hiljaista hetkeä ei meidän lenkillä tullut.
Postauksen kuvissa on mun siskon luota tarjoiluja. Ja kun en huomannut ottaa itsestäni kuvia niin mun kauniin siskoni upea juhlakampaus. Tekstillä ei ole sen kummempaa pointtia kuin, että halusin kertoa viimeaikaisista fiiliksistä elämän suhteen. Vähän tällaista meikäläisen peruspohdintaa.
Olen tainnut kaivata ystävää, vaikka en kiireiltäni ehdi ystäviä näkemään. Liian monta ”ensi viikkoa”, liian monta peruttua tapaamista ja liian monta jäänkin kotiin iltaa on ollut. Ilman ystäviä huolet kasvaa suuriksi kun niistä ei pääse puhumaan. Puhuvan miehenkin haluaisin, mutta sellaista en tainnut saada. Äitini sanoin kuitenkin: ”Itsepä valitsit” 😉
