Anna Liljeroos

Jokainen itseään somessa edustava tai etenkin bloggaava tietää, että kuntosalin Petestä tai kaupungilla ohikulkijasta ei oo valokuvaajaksi. Ne kuvat on poikkeuksetta vinossa ja ihan vakio on se, että yläpuolella on enemmän tyhjää kuin laki sallii. Jos ei niin vastaavasti kuvasta jää otsa ja ponnari pois. Oon itse jo luovuttanut sen kanssa ja aika harvoin pyydän random-tyyppiä kameran taakse. Haastetta bloggaamiseen lisää, et kun ei itsekään osaa kuvata. Pystyn kyllä suunnilleen kohdistamaan kuvattavan ruutuun, mutta itse valokuvaajana oon vielä keltanokka… Teen teille paljastuksen!

 

Kun aloitin bloggaamisen 3,5 vuotta sitten niin kuvasin kaikki blogikuvani puhelimella. Mulla ei oo koskaan ollut edes omaa järkkäriä ja oli oikeastaan luojan lykky että nykypuhelimilla saa jo jonkintasoisia kuvia otettua laadullisesti. Tämä ei kuitenkaan ole se yllätys vaan se että oon aina ottanut kaikki mun kuvani kameran automaattiasetuksella. Veikkaan että näin meistä tekee suurin osa joilla on järkkäri!? Mutta toisaalta miten surullista on, että kun on kunnon vehkeet niin niitä ei osata käyttää 🙁 Oon muutaman kerran yrittänyt itse opetella asiaa mutta siitä ei oo tullut yhtään mitään ja mulla on mennyt käämit. Joku valokuvauskurssi olisi tietysti aivan loistava juttu! Mutta kun pitää olla niin pälli että ei oo saanut sitäkään aikaiseksi. Se vaan aina jää!

 

Viime viikolla mulla katkesi kamelin selkä. Halusin ottaa kotikuvia ja kuvia kukista mitä olin ostanut. En millään saanut kuvaan sopivaa valoa. Silmällä valoa vielä riitti, mutta kameraan se ei riittänyt. Keinovalo teki karmeat varjot pöytään ja salaman kanssa kuvaaminen hävittäisi taustan ja tekisi kuvasta muutenkin karsean. Päädyin sitten jälleen kerran googlettamaan kuvausohjeita, jonka vuoksi läppärikin näkyy tässä ensimmäisessä kuvassa. Sitten ei muuta kuin kokeilemaan! Kamera manuaalille ja näps näps!

Oon kokenut koko viikon suunnatonta ylpeyttä, että oon saanut omilla asetuksilla otettua nyt kuvia sellaisessa tilanteessa missä en oo ollut tyytyväinen kameran automaattitulokseen. Tuntuu kuin olisin Nobelin palkintoa vailla moisista oivalluksista ja vaikka f-luku, aukko ja terävyys on mulle edelleen hepreaa niin oon hypännyt kynnyksen yli. Päätin todenteolla nyt opetella ja ottaa selvää. Haluaisin että blogikuvien taso nousee ja kehittyy sitä mukaan kun blogillakin tulee ikää! Teknisen puolen lisäksi valokuvaamisessa on myös toisenlaisia haasteita.

Sisällöllisesti suuri osa blogikuvista menee myös roskakoriin. Kuvattaessa huomaa että taustalla on jotain epäsopivaa. Miehen nuuskapurkki kun kuvaa puuroa, lapsi pikkuhousuissa tai joku muu joka vie huomion kuvan kohteelta. Paljon jää myös julkaisematta kun on huono ilme, näyttää lihavalta tai urpoilee muuten.

Tässä seulan läpi päässeet, pienellä värien säädöllä.

Kiitos postausten asukuvista Saralle. Ainoalle joka Monnan ja muutaman muun lisäksi jaksaa näitä räpsiä! Muuten meikäläisen omakuvat jääkin aika heikkoihin kantimiin. Jalusta ja kaukosäädin ois aika kova sana!

Mitäs te tuumaatte blogikuvista? Luetteko blogeja joissa on kuvien määrä&laatu ihan laidasta laitaan? Kuinka tärkeitä on blogikuvat ja mitkä tekijät niissä on tärkeimpiä? Laatu, määrä, sisältö? Kännykkäkuvat, selfiet, peiliselfiet? Vai inspiroiva ihanuus joka on kuin lehden sivuilta?

Mun oma mieltymys on muuttunut hieman vuosien myötä. Ennen luin paljon blogeja joissa ei välttämättä ollut edes kuvia lainkaan, ehkä joku googlesta ”lainattu” kuvituskuva mutta ei juuri muuta. Nykyään rakastan suuria ja kauniita kuvia joista voi inspiroitua. Pidän siitä että blogimaailmassa näytetään elämän ihania juttuja ja on etuoikeus nähdä niitä jonkun toisen linssin läpi. Paikkoja missä ei ole käynyt, kauniita koteja, asuja ja henkilökuvia. Oikeaa elämää ja ihania unelmia!