Viikonloppuna piipahdettiin Turussa siskonpojan syntymäpäivillä. Kotimatkalla kurvattiin mökin kautta ja kävin hakemassa sieltä muutamia rhodon taimia, sillä rhodo on mun ja miehen molempien lempikasveja. Nyt se istuu kauniisti etuoven vieressä ja toivon, että se lähtee kasvamaan vaikka juuria oli vaikea saada mukaan vaurioittamatta niitä. Se miksi itse pidän rhodoista, juontaa juurensa lapsuuteen ja niihin kesiin mitkä vietettiin mökillä ja Helsingissä. Oulun korkeudella ei alppiruusuja oikein näkynyt ja olin vaikuttunut aina kesäisin sen kauniiden kukkien koosta ja väristä. Miten jollain pensaalla saattoi olla niin suuret kukat?
Talon pihatöitä ollaan tehty koko alkusyksy ja niistä kirjoitan vielä lisää kuvien kera. Viime viikko koulunaloituksineen ja tämä viikonalku luentoineen on herättänyt ajatuksia. Olen ollut niin pitkään kotona, että muutos tuntuu valtavalta. Tunnen oloni yliopistolla yksinäiseksi ja erilaiseksi, sillä olen pois tutusta ympäristöstäni. Olen tainnut kotiäitivuosien aikana kehittää itsestäni hamsterin, joka pelkää ihmisvilinää. Sosiaalisuutta saan todella hakea ja tsempata että selviän päivän.
Joka päivä kun olen käynyt yliopistolla syömässä, olen istunut pöydässä yksin. Olen katsonut ympärilleni, kuinka sadat opiskelijat kulkevat ohitseni ja juttelevat toisilleen. On porukoita, ystäviä ja kurssikavereita mutta itse en tunne ketään. Istun yksin sen hetken kun syön ja lähden takaisin vilinään. Pärjään kyllä mutta en voi väittää etteikö tämä tuntuisi vaikealta. Tuntuu kuin blogiminä olisi vain alter ego Annasta, joka on Muumilaakson näkymätön Ninni.
Jotkut tunnetilat eivät ilmeisesti koskaan unohdu. ”Äiti, mä en tahdo mennä kouluun” -fiiliksissä: Anna 32vee
