Anna Liljeroos

Näitä silloin tällöin tapahtuvia kohtaamisia ihmisten kanssa jotka jäävät mieleen on sattunut mulle muutaman kerran. Ne pysäyttää eri tavalla kuin arki jossa ollaan tuttujen kanssa tai tavataan ihmisiä työn kautta. Niissä kohtaaminen on oletettavaa eikä erityistä. Erityistä sen sijaan on kohtaaminen jota ei ollut suunnitellut eikä se etene ennustettavasti. Sellainen joka sattui mulle tänään.

Mulla oli ihan tavallinen työpäivä tänään, mikä tarkoitti sitä että mulla oli Somepormestarin tehtäviä kalenterissa ja aikomuksena kuvata materiaalia blogitekstiä varten. Blogijutuksi oli tulossa ”Työpäivä Annan kanssa” eli halusin kertoa kuvin minkälainen mun arkipäiväni on.

Puolen päivän aikaan lähdin viemään meidän tulevan tapahtuman julisteita ympäri Itä-Helsinkiä. Ensimmäisenä suuntasin Herttoniemen Herttaan, joka on suosittu kauppa näillä huudeilla. Tiesin että siellä on ilmoitustaulu johon voisin laittaa julisteen. Kurvasin paikalle ja olin kiinnittämässä julistetta kun viereisen Otto-automaatin eteen tuli vanha rouva. Hän sanoi kaiketi ruotsiksi jotain hiljaisella äänellä kun en saanut selvää enkä kuullut kuunnolla. Ajattelin että häntä häiritsi kun olin niin lähellä automaattia, jonka kulman takana ilmoitustaulu oli. Jatkoin kiinnittämistä kun hän tuli lähemmäksi ja sanoikin, että tarvitsee apua. Vanha rouva halusi nostaa rahaa mutta hänen oli vaikea näppäillä oikeita valintoja.

Autoin tietysti ja vanha rouva sai nostettua rahaa automaatista. Olin kuitenkin liikuttunut siitä, että hän katsomalla valitsi minut sellaiseksi, jolta uskaltaisi kysyä apua. Kun ikää tulee eikä sormet toimi niin mikä neuvoksi? Odotella automaatin kulmilla sopivaa ihmistä kun lähipankistakin oli poistettu rahannostomahdollisuus. Rouva kiitti minua avusta ja halusi vielä jutella. Hän kertoi että tänään on kaikin puolin huono päivä. Huonoja uutisia omasta terveydentilasta ja yksinään mönkään menneet rahannostoyritykset olivat vaikea paikka. Rouvalla oli sairauden vuoksi vaikea käyttää käsiään ja siksi automaatilla asiointi oli liian hankalaa. Ääni väristen hän kertoi miten rankkaa on sairauden uudet oireet ja se, että paremmaksi ei tulla. Hän oli niin hento ja murheinen, että julisteen kiinnitettyäni nappasin rouvan kainaloon ja halasin. Sanoin, että sellaista se elämä valitettavasti on ja toivotan hänelle paljon voimia jatkoon.

Rouva nyökkäsi ja vastasi, että niinhän se on ja paljon on jo eletty ja koettu. Samalla hän kysyi olisiko minulla mitään korttia, jos hän voisi joskus pyytää apua uudelleen. Sanoin, että ei mulla ole, sillä se on totta. Hän pettyneenä ja minä hämmentyneenä käännyimme eri suuntiin ja tuntui että mun hoivavietti riepoi sydäntä rinnasta. Joo ei mulla ollut käyntikorttia enkä ole avustaja mutta jos tämä vanha rouva oikeasti tarvitsee joskus apua niin enkö minä oikeasti voisi auttaa? Miten olin niin tunteeton, että lähetin hänet matkoihinsa? Autolle mennessä tiesin, että jos en nyt rouvaa enää näe, niin en koskaan löydä häntä. Oma vastaukseni vainoaisi mua varmasti. Pälyilin ympärille ja päätin lähteä nopeasti etsimään. Kurvasin autolla lähimmät bussipysäkit ja bingo. Huivi päässä ja vihreä pitkä takki yllään hän viipotti metroaseman edustalla. Pysähdyin pysäkille ja nousin autosta. Huusin että ”Mummu hei, minä tässä! Joka autoin sua kaupassa. Tarvisitko vielä apua?”

Mummu ilahtui suuresti mut nähdessään ja kertoi että myöhästyi bussista. Hän oli jo matkalla takaisin kaupan edustalle ja oli ottamassa taksin kotiin. Hän kysyi minne olen matkalla ja voisinko viedä hänet kotiin Laajasaloon. Olin itse menossa juuri sinne seuraavaksi joten se sopi mainiosti. Vanhus hyppäsi kyytiin ja juteltiin matka. Kuulin hänen elämästä paljon tuon muutaman kilometrin aikana. Kuinka he harrastivat miehensä kanssa tanssia vaikka hän oli lyhyt ja mies hirmuisen pitkä. Mitä he tekivät työkseen ja minkälaista vapaaehtoistoimintaa he harrastivat. Ja tuon matkan aikana ehdin kertoa omastanikin. Kerroin, että olen vuosi sitten muuttanut pois Laajasalosta kun rakensimme talon. Vanhana laajasalolaisena tiesin myös reitin ja hän asuikin ihan lähellä missä me ennen asuttiin. Ajettiin ostarille ja saatoin vanhuksen kotiin. Laajasalon Puodin kohdalla kysyin, haluaisiko hän kuitenkin mun puhelinnumeron jos jatkossa tarvitsee apua? Vanhus oli onnellisen oloinen ja vastasi että mielellään. Lainasin puodista kynää ja kirjoitin yhteystietoni paperille. Nyt myös minulla oli parempi olo. Mieleeni tulvi oma edesmennyt isoäitini, joka on paljon enemmän kuin muutamat kalusteet jotka olen juuri kertonut perineeni. Minun rakas mummini, jolla oli seitsemän lasta ja viisitoista lastenlasta. Me kaikki rakastettiin mummia ja hoidettiin. Tällä vanhuksella ei ollut ketään, ei lapsia ja edesmennyt mies. Kuka häntä hoitaa?

Vanha rouva puristi paperia kouraansa ja sanoi, että toivottavasti tavataan uudestaan. Sitä minäkin toivon. Toivottavasti tavataan.