
Heräsin aamulla tunnollisesti pyykkituvalle k.9 vartin torkahtamisen jälkeen kun olin imettänyt aamuseitsemästä saakka. Olin varannut edellisenä päivänä ensimmäisen vapaan vuoron kun pyykkikorit tursusivat puklupyykkiä ja yllättäen 5 hengen perheessä ei tarvitse pyykkikasaa kerätä montaa päivää. Aamu lähti siis tahmeasti liikkeelle sillä vasta puolenpäivän aikaan olin saanut koko urakan valmiiksi. Sen jälkeen onneksi mies lähti isompien lasten kanssa asioille ja leikkipuistoon ja minä jäin pienimmän kanssa syöttöpuuhiin ja hyvin ansaituille päiväunille. Nukuttiin oikein makeasti ja iltapäivällä mun veli tuli perheineen katsomaan vauvaa.

Kun olin saanut kuitattua univelkaa ja muu perhe tuli kotiin niin huomasin, että olin ihan virkeänä odottamassa lauantai-iltaa. Tänään oli myös viimeinen päivä miehen isyyslomaa ja aloin nopeasti miettimään mitä keksisin. Sara on Itä-Suomessa, Jonna on ollut kipeänä jne. Tää on sellainen kotiäidin vitsaus, että sitä omaa aikaa on yhtäkkiä! Monesti on hankala plänätä etukäteen kun taas sopivia aukkoja että kaikki asiat on reilassa ilmaantuu ilman ennakkovaroituksia. Joka tapauksessa halusin tehdä jotain kun en ollut edes ulkoillut vielä koko päivänä!

Pikaisella kyselyllä tuli kartoitettua että kaikki kaverit olivat omissa hommissa tai pois kaupungista mutta en jäänyt kuitenkaan kotiin makaamaan. Vauva oli juuri nukahtanut tyytyväisenä syötön jälkeen niin puin hänet kaukaloon mukaan, täytin sheikkerin vedellä ja päätin suunnata salia kohtia ihan itsekseni. Jo autossa tuli ihan erihyvä fiilis…

Nyt mietin heti, että toivottavasti joku ei siellä pahoita mieltään, kun kirjoitin itsensä hyväksymisestä ja siitä, että ei ole kiire mihinkään. Oon todellakin juuri sitä mieltä! En suunnannut salille treenaamaan verenmaku suussa tai tiukka laihdutus mielessä vaan halusin lähteä fiilistelemään paikkaan jossa oon viihtynyt lukuisia tunteja viime vuosien aikana. Nyt maha on poissa, enkä voi enää vahingoittaa pientä omalla treenaamisella. Noin viikolta 20 mullahan alkoi aina kivuliaat supistukset pariksi tunniksi kun olin treenannut. Keho ei pitänyt salitreenistä, tai edes lenkkeilystä. Vaikka treenatessa vointi saattoi olla hyvä, tulin sen jälkeen todella kipeäksi. Se teki treenaamisesta epämiellyttävää niin fyysisesti kuin henkisesti. Kun olin huolissani vauvasta, ei mieli tehnyt edes salille.

Päästessäni ulko-ovelle niin havahduin ovikoodiin mutta onneksi muistin sen ja sisäovella kortti toimi! Painelin sisään ja astelin suoraan nyrkkeilysaliin. Tuonne jossa on lukuisat salikuvat otettu, posetreenit vedetty tai jumpattu asiakkaiden kanssa kuntopiiriä. Koko salin tuoksu, valot, musiikki ja kaikki sai olon nostalgiseksi! Oon ollut viimeksi treenaamassa Sporttikujalla varmaan helmikuussa. Noin puolen vuoden tauko tuntuu ikuisuudelta, kun samalla tuntuu että ei olisi koskaan ollutkaan pois. Hiljaisena lauantai-iltana treenaajia oli varmaan kymmenkunta, joista noin 5 on ”salituttuja” jotka tervehti iloisesti. Yhdelle enemmän tutulle kerron, että vauva on kolme viikkoa ja oon salilla ekaa kertaa sen jälkeen. Kun sanon että on ollut ikävä sinne niin huomaan että liikutun melkein kyyneliin. En olisi arvannut että se voi saada mut herkistymään… Oli vaan niin hyvä olla takaisin!

”Treeninä” olin ajatellut polkea vähän sitä polkupyörää jossa voi istua jalat eteenpäin ja niin teinkin. Poljin 20min ja sen jälkeen venyttelin ja vetreytin hartioita jumppakepillä. Lähinnä kai olin siellä sellaisena ”salirottana” joka enemmän seurustelee kuin treenaa mutta hyvä niin. Nautin ihan älyttömästi tuosta treenituokiosta ja sain kotiinviemisiksi mahdottoman hyvän fiiliksen! Mun saliseuralainen nukkui koko ajan onnellisena kopassa, kuin tietäen miten tärkeää on antaa äidille omaa aikaa ja miten suuri merkitys sillä oli mulle. Tän voimalla jaksaa taas öisiä imetysmaratoneja ja sitä että turautetaan sinapit juuri vaihdettuun kuivaan vaippaan.

Oon viime aikoina varmaan hehkuttanut paljon monia asioita mun elämässä ja voi olla, että niistä saa jopa sellaisen ärsyttävän positiivisen kuvan, että elämä olisi vain ihania asioita. Niin se melkein onkin 😉 -mutta toki myös mulla on omat epävarmuuteni ja asiat jotka hiertää. Tuo raskausajan treeni (eli treenaamattomuus) on varmasti yksi iso sellainen. Mietin itsekin olisinko voinut tehdä jotain toisin ja tuliko se ”totaalistoppi” henkisistä vai fyysisistä syistä. Se kuitenkin aiheutti mulle sen, että en viihtynyt enää niin paljon mun ystävien kanssa. He ovat onneksi tosiystäviä jotka kestävän ajat jolloin joku hiertää, eivätkä hylkää. Sali on paikka jossa näen paljon kavereita sillä usein treenataan yhdessä! Sara, Jonna, Monna ja moni muu. Kun sali jäi pois oli yht’äkkiä yhteisiä aikoja paljon vähemmän ja omat ajatukset siirtyi lapsentuloon, siinä missä muiden elämä jatkoi pyörimistä treenin, fitnessin ja liikkuvan elämäntavan parissa. Oli jumppaa kimpassa, suppailua tai vaikkapa illanistujaisia. Moni oli sellaista johon ei soveltunut möhömahan kanssa ja se eristi muista.
Huonona esimerkkinä on varmasti tämä ilta, kun päädyin treenaamaan yksin mutta sitä se ei ollut. Sain oikeasti ystäviltä paljon kannustusta ja tiedän että kun aikataulussa on enemmän kuin vartti varoitusaikaa niin pääsen myös heidän kanssaan salille. Koko salillakäymisellä on treenin lisäksi ihan huikean sosiaalinen merkitys omalla kohdallani ja sen huomaa vasta kun se on poissa. Paljon naurua, hyvää mieltä ja onnistumisia! Ne illat kun ulkona sataa ja sitä katsoo salin lämmöstä ikkunasta. Kun on töissä ja treenaa putkeen kolmen asiakkaan kanssa ja jokainen heistä on sulle tärkeä. Saa annettu palan itsestään ja motivoitua muita. Ja sen päälle ne omat treenit joissa hauis pullistuu, bongaa uuden suonen tai kyykky joka tuntuu kevyeltä entisillä ennätyspainoilla. Ne hetket on kultaisia!

Pahoittelen vanhoja kuvien spämmäystä mutta muistelot veivät mennessään! Siitä tulikin mieleen, että Too big to be me:llä on historiaa jo 2v ja 8 kuukauden ajalta. Se on viimeistä puolta vuotta lukuunottamatta painottunut hyvin vahvasti liikuntaan ja mielestäni koko ajalta hyvinvointiin. Olette varmasti jo jostain blogista bonganneet, että tulevana syksynä palkitaan ensimmäistä kertaa ansioituneimmat treeni- ja hyvinvointiblogit Sport & Wellness Blog Awardseilla. Kategorioita on siis kaksi: liikunta ja hyvinvointi.

Jos siis koet että olet löytänyt täältä innostusta urheiluun tai kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin niin myös mun blogille voi käydä antamassa äänensä tuosta linkistä 🙂 Toki muitakin voi äänestää kuten vaikkapa jotain yllämainituista ystävistäni! =)
Voittajat julkistetaan I Love Me -messujen näytöslavalla lauantaina 18.10.2014. Kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan 3 kpl Silja Linen Tukholman-risteilyjä. Palkinnot arvotaan 1.10.2014.
Voidaan hyvin! Ja tästä se taas lähtee! 🙂 Oon niin fiiliksissä! Kohta saa taas jumppaa niin et pala pumppaa! Ihan parasta!

