Lai-lai-laihduttaminen. Tuo sana jonka kaiku on kamala ja ihana. Sana jota ei saisi ääneen sanoa, sillä sallittua on vain elämäntapamuutos. Muutos jolla otetaan haltuun terveelliset elämäntavat ikihyviksi. Se on sallittua se, laihduttaminen sen sijaan on typerää vaikka elämäntapamuutos toisikin saman tuloksen tullessaan.
Olen lähiaikoina kuullut monelta jotain aiempaan ulkomuotooni viittavaa. On puhuttu terveydestä ja fyysisestä kunnosta tai vaikkapa bloggaamisesta ja sen kiertokulusta vuosien aikana. Aina kohdallani palataan kysymykseen koska aloitan sen taas? Kuinka moni ihminen siitä ilahtuisi, että palaan juurilleni. Saisi tsemppiä kauttani omaan elämäänsä ja olisi kenties huojentunut ja ilahtunut minunkin menestyksestäni painonhallinnassa. Olisin se voittaja, joka vaikeuksien jälkeen saavuttaisi sen maagisen kunnon jälleen. Olisin hyväksytty yhteiskunnan ja blogimaailman taholta ja ehkä hitusen parempi tyyppi jälleen.
En usko että juuri kukaan tarkoittaa puheillaan pahaa. Ei ole väärin toivoa sitä, että minäkin onnistuisin. On vain suhteellista mitä kukin pitää elämässä onnistumisena ja tavoittelemisen arvoisena ja kuinka paljon se ketäkin häiritsee jos tavoitteeni ei ole sama kuin jonkun toisen. Itseänihän minun kokoni häiritsee edelleen, en ala sitä kieltämään. Jos saisin päättää niin olisin mielummin normaalipainoinen, mutta asia ei ole ollut minulle niin helppoa. Itse asiassa juttelin perjantaina blogigaalasta kotimatkalla autossa ajellessa tästä ihanan My project is me:n Jennin kanssa. Hän on kirjoittanut samoista aiheista kun minäkin yhtä kauan ja on myös kolmen lapsen äiti. Hän todellakin osaa samaistua fiiliiksiini ja ymmärtää bloggaajana sen, miten oman koon muutokset ovat haasteellisia blogatessa juuri terveydestä ja hyvinvoinnista. Ollaan niin sanotusti samassa veneessä vaikka kilomäärät ovatkin erit. Teki todella hyvää päästä jauhamaan asiasta jonkun kanssa joka tietää.
Puhuin eilen myös painosta ja sen hallinnasta ystäväni Jarnan kanssa, joka on aivan ihana tyyppi. Sellainen toiminnan ihminen, joka ei selittele. Saa painonsa hallintaan jos yhtään jenkkakahvaa meinaa muodostua ja lähtee lenkille harva se ilta vaikka kotona pyöriikin kuusi lasta. Hän valmistaa maukasta kasvisruokaa ja syö herkkuja lähinnä vain viikonloppuisin. Tuntee omat rajansa ja osaa pysyä niiden sisällä, ilman että painosta ja syömisestä tulee ongelma. Hän rakastaa purkaa tunteitansa juoksuun ja liikunta on hänen henkireikänsä. Ei jäätelö, leipäpinot tai tavaroiden ostaminen kuten minulla. Kyllä, siitäkin puhuttiin. Omaa oloaan voi palkita syömisen lisäksi myös ostamalla. On ne sitten niitä lastenvaatteita, kalusteita tai matkoja. Onko minun ostokäyttäytyminenkin muuttunut painon myötä? Voisi olla. Ja mikä on se syy siellä taustalla? Se, etten ole tyytyväinen vartalooni enkä saa mielihyvää siitä että tuntisin oloni hyväksi nykyisessä koossani vai joku muu?
Mielessä on paljon kysymyksiä vaikka olennaisinta lienee käytännön toimiminen. Tokaisinkin miehelleni talvitakkia tuskallisesti napittaessa, että ”jännä, etten ole laihtunut vaikka en ole yhtään yrittänyt!”. Niinpä, jännää siinä ei taida olla muuta kuin ensimmäinen sana.
Postauksen kuvat ovat kesältä kun fiilis oli hyvä. Taisin olla laihtunut pari kiloa ennen lomamatkaa ja olin siksi onnellinen. Kyllä, täysin riippuen vaa’an lukemasta. Olihan se seurakin ihanaa, mutta niin se vain on edelleen, että oma fiilikseni lähtee hyvin pitkälle siitä mihin suuntaan paino on menossa. Kun se laskee, on suupielet ylöspäin ja kun se nousee, laskee olotila kuin lehmän häntä.
Onko tuttua teille muille?
Ps.Huomenna lisää ruokajutuista.
