Oli ystävänpäivän aamu kun istuin Kätilöopiston käytävällä. Olin viikkoa aiemmin käynyt yksityisellä ultrassa ja raskausviikkoja oli nyt yli kymmenen. Tänne tullessani oloni oli levoton, sillä tiesin jo. Kahdeksannen viikon ultrassa olimme saaneet hämmentäviä uutisia. Sikiön syke oli hidas, vain alle 100 ja kokenut lääkäri ei antanut toivoa. Tai antoi sen viikon verran jonka päähän varattiin uusi aika. Tuo viikko oli elämäni pisin. Itkin ja toivoin niin! Jos kyseessä oli mittausvirhe tai satunnainen poikkeus ja sydän jumpsuttaisikin vahvana ja terveenä. Kuuluisi se hevosenlaukka, jota joka ultrassa aina esikoisen kohdalla kuunneltiin. Minähän olin jo äiti, joten tiesin mitä olin menettämässä. Kohtuni oli kasvanut ja tunsin hänet, sen pienen ihmisen alun joka oli tehnyt meidät niin iloiseksi. Isoveljen esikoisesta ja täydentänyt perhettämme.
Tuon viikon aikana menin messuun. Minun oli päästävä puhumaan tutulle papille joka oli kastanut esikoisemme. Itkin kirkossa kuin vesiputous ja sydäntäni repi rinnassa. Kerroin papille jumapalanpalveluksen jälkeen, että olin uudelleen raskaana mutta etten tiedä miten raskauden käy. Rukoiltiin yhdessä ja se rauhoitti minua. Puhuin asiasta myös ystävälleni ja siskolleni. En olisi tarvinnut keneltäkään sanoja, vaan hiljaa lohduttaminen riitti. Järkisyyt tuntuivat liian radikaaleilta kuten se, että luonto tarkoitti niin tai että lapsi oli kenties liian sairas tähän maailman. Siinä vaiheessa kun raskaudesta oli iloinnut jo toista kuukautta ei sitä halunnut enää menettää. Mieli oli jo ehtinyt maalaamaan tulevaisuuden ja keho kertonut että se odottaa. Rinnat pyöreinä ja punaisina, täysin tietämättömänä siitä, että valmistautuvat turhaan. Uutta ultraa odottaessa tuli uskonpuuskia ja tunne, että minä en perkele luovuta. Uskoin viimeiseen saakka, sillä on niitä ihmeitä ennenkin tapahtunut. Toisena päivänä toivo oli poissa ja se ahdistuksen määrä sydämellä sai jalat huojumaan painostaan, vaikka olisi sohvalla istunut tai maannut sängyssä. Olo oli sietämätön, kun mitään ei voinut tehdä pelastaakseen tilannetta. Ei voinut kun ristiä kädet ja luottaa Jumalaan.
Viikon odottelu kuitenkin vihdoin päättyi ja menimme yhdessä mieheni kanssa ultraan. Molemmat valkoisina ja sinne päästessämme ja varmoina uutisesta, mutta silti se oli shokki. Sydän ei lyönyt enää ja pieni ihmisen alkumme oli kuollut pois. Tuntui kuin olisin ollut pieni lapsi, jonka kädestä oli viety jotain. Täysin sopimattomasti varastettu kun se oli jo annettu meille. Tuo taivaan lahja, se suurin siunaus kaikista. Kirottu oli Jumala kun sellaisen tempun teki, että antoi minun luulla ja odottaa, vatsani kasvaa kumpareeksi ja tuntea elämän ihmeen sisälläni. Kuollutta kannoin niin surkeaa, pientä ja keskeneräistä. Ihmistä jonka sydän ei jaksanut paljon alkua pidemmälle, vaikka sen haluaisi jaksavan seuraavat sata vuotta. Oli hän ehkä sittenkin, liian hauras tähän maailmaan?
Nuo ajatukset virtasivat mielessäni Kätilöopiston käytävällä edelleen odottaessani. Mietin jos olisi tapahtunut ihme sittenkin ja kaikki olisi unta. Olisi väärä diagnoosi ja maailmaan surkein pila, jolla vain testattiin uskoani tähän maailmaan ja Häneen. Ei se ollut pilaa, kohtalon ivaa oli ja kuolemaa. Lääkäri käänsi ultraruudun itseensä ja katsoi vielä viimeisen kerran. Kyllä se sikiö täällä on, eikä ole lähtenyt tulemaan pois. Ei ole kasvanut enää, eikä sydän lyö. Kokeillaan lääkkeellistä tyhjennystä. Annamme sinulle tabletit mukaan kotiin, jotka käynnistävät keskenmenon. Siitä viikon päästä tee vielä raskaustesti ja palaa asiaan jos se näyttää edelleen positiivista. Kaavinta on sen jälkeinen vaihtoehto, mutta toivotaan että tyhjennys onnistuu näin.
Hoipuin lähimpään vessaan, sillä en voinut odottaa kotiin saakka vaan halusin päästä tuskasta pois niin pian kuin mahdollista. Kiskoin lääkkeet napaani Kätilöopiston vessassa ja suuntasin bussipysäkille. Olin menossa julkisilla kotiin eli ensin bussilla Kurviin ja siitä metrolla Herttoniemeen. Sain odottaa pysäkillä tovin ja seurasin kun humalaisen oloinen mies horjui takki auki helmikuisessa pakkasessa. Hänen napinväleistään roikkui paljas vatsa ja seisoin toiseen suuntaan tuijotellen, toivoen ettei tuo laitapuolen kulkija kiinnitä minuun mitään huomiota. Bussin saapuessa painuin nopeasti sisään ja jäin istumaan ikkunapaikalle aika eteen jossa oli neljä paikkaa vastakkain. Tietysti tämä elämää nähnyt ukkonen istahti vastapäätäni. Bussi lähti liikkeelle ja mies katsoi minua. Kasvoistani näkyi tuonelan portit kilometrien päähän saakka ja mies lausui kysyvällä äänellä: ”miksi noin kaunis tyttö on niin surullinen?”. Ilman mitään sensuuria ryöpsäytän sen mikä sisälläni huutaa: ”mulla on mahassa kuollut vauva!”. Purskahdan välittömästi hillittömään itkuun ja katseet kääntyvät minuun. Kanssamatkustajat katsovat epäuskoisina ja liikuttuneinakin. Vieressäni istuvan rouvan käsi laskeutuu polvelleni lohdutukseksi ja hän pahoittelee ja kertoo olevansa kätilö. Lohduttaa vielä jotain, mutta olen liian tunnemyrskyssä kuullakseni hänen sanojaan. Ukko ei sano enää mitään, olemme jo Kurvissa ja jään pois.
Metroon mennessä en ole saanut koottua itseäni ja nyyhkytän hiljaa. Yritän hillitä kyyneltulvaa mutta aina pieni ajatus saa minut ulvomaan lisää ja kyyneleet valumaan niin etten voi pidättää itkua. Tummaihoinen nainen huivi päässä hakeutuu viereeni ja kysyy mikä minulla on hätänä. Tällä kertaa en haluaisi kertoa mutta hän odottaa vastausta. Kerron, että olen saanut juuri keskemenon eikä mitään ole tehtävissä. Huonolla mutta ymmärrettävällä suomella hän parahtaa, että olen nuori. Minulla on aikaa! Lohdutus tuntuu laihalta. Minä olin jo raskaana ja halusin juuri hänet. En yrittää uudestaan.
Pääsen kotiin ja kerron miehelleni mitä sairaalassa sanottiin. Hän on ollut kotona esikoisemme kanssa, sillä keskenmenojen hoitovastaanotolle ei voi mennä lasten kanssa. Käyn sohvalle makaamaan ja itken. Itken enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja iltaa kohden vääntelehdin supistusten kivusta sohvalla. Käyn monta kertaa vessassa ja veri valuu norona. Olo on inhottava joten menen lämpimään suihkuun joka ei näe kyyneleitäni. Supisten myötä kohtu tyhjenee ja jättää lattiakaivon ritilän päälle sikiön. Pienen tulitikun pituisen hyytelön joka ei mahdu rei’istä viemäriin. Kuinka kukaan nainen voi kohdata tällaisen näyn? Se oli liian raakaa tuon tunnemyllerryksen päälle. Joudun ottamaan suihkun käteeni ja kääntämään painetta kovemmalle ja suihkuttamaan sikiötä kohti. Se on pehmeä ja katoaa lopulta näkymättömiin, samalla tavalla kuin verivana kohdustani huuhtoutuu pois. Olen tyhjä. Niin tyhjä, ettei elämällä tunnu olevan mitään minulle. Muuta kuin esikoiseni, mieheni ja rakkaus jota tunsin jo nyt. Liian pian vietiin pieni pois, melkein ennen kuin elämä ehti alkaakaan. Silti se ei tee tuskasta helpompaa. Kuolema on koskettanut minua.
