Kriisi elämästä putkahti yllättäen esiin
Meidän Helmin kuoleman jälkeen meni vain kolme päivää kun sain erittäin surullisia uutisia ystäväni Even (Queen of Eve) poismenosta. Eveliina oli pitkäaikainen blogikollegani joten suru on kova olen ollut asiasta hyvin järkyttynyt. Laitoimme sähköpostia vain muutamaa päivää aikaisemmin ja olemme tunteneet somen kautta parikymmentä vuotta. Olemme kulkeneet samoja polkuja Pakkotoiston keskustelufoorumilta ja Punttimimmeistä, FitFashionille, sieltä A-lehdille ja lopulta Vaikuttajamedialle, joten on vaikea uskoa, että hän on poissa. Otan osaa kaikkien muidenkin Even tunteneiden suruun. Halun lähettää halauksia jokaiselle hänen blogilukijalleen ja seuraajalle, jotka jäävät kaipaamaan häntä.
Et ole ikiunessa, et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.
Even yllättävän poismenon vuoksi omat ajatukset ovat olleet paljon siinä, että miten elämä voikin loppua yhtäkkiä. Ennen viime viikkoa en ollut edes ajatellut kuolemaa kun kaukaisesti, sillä se ei ole koskettanut meitä läheltä pitkään aikaan. Kirjoitin instagramiin alkuviikosta seuraavan tekstin:
Sitäpä tässä mietin, että lehdet kellastuu ja pakkasaamut lisääntyy ?? Haalarit on hankkimatta sekä topat, pipot ja takit. Se jokavuotinen rahareikä kun lapset kasvaa ? Sitäkin mietin, että elämä on todellakin tässä. Se voi olla pois täysin yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Elämä on kiireisissä syysaamuissa, sekasortoisissa pyykkiläjissä, kroonisessa rahapulassa. Se on koulun jälkeisissä läksyissä ja iltasaunan mietteissä, siinä samalla missä se on pienen vauvan tuoksussa ja lasten spontaanissa ilossa. Se on aviomiehessä joka seisoo vierellä elämän myrskyissä, tasapaksussa arjessa ja yhteisissä ilon hetkissä. Se on rakkaiden kainalossa, tässä juuri tänään. Iloitaan siitä ja rakastetaan. Juuri tänään ❤
Mitä haluan saavuttaa ja missä haluan olla, että ei jäisi mitään kaduttavaa?
Ennen viime viikkoa olin ajattellut, että kaipaan enemmän töitä. Olin ajatellut, että voisin mennä täysipäiväisesti töihin vaikka samantien jos hyvä tilaisuus tulee eteen. Olin ajatellut, että pitää takoa kun rauta on kuumaa heti valmistumisen jälkeen ja mennä pöhinällä eteenpäin. Sitten heräsin siihen, että jos tämä olisi viimeinen päiväni niin olisinko mielummin enemmän kotona ja läsnä vielä pienille lapsilleni vai olisinko luomassa uraa? Nauttisinko nyt siitä, että saan kasvattaa lapsia ja tehdä kotoa käsin pienempää määrää töitä ja tienata vähemmän vai olla enemmän poissa ja kantaa paksumpaa palkkapussia? Suuria kysymyksiä, joihin etsin vastauksia mylläävästä mielestäni. Juuri nyt en osaa vastata kysymykseen kuinka kauan olen siis kotona. Vähän väliä meinaan purskahtaa itkuun, että en ole valmis lähtemään ja miksi Even elämä loppui niin varhain.
Elätkö sinä niin, että jos tämä päivä olisi viimeisesi niin sinulla ei jäisi mitään kaduttavaa? Vai muuttaisitko suuntaa ja tekisit jotain toisin?
