Oon harrastanut keittiöpsykologiaa ja vuoropuhelua itseni kanssa nyt erityisesti muutaman viikon. Kaikki lähti kaiketi siitä Älä laihduta -päivästä ja siitä että juuri silloin mulla oli hankaluuksia muistaa miksi itse halusinkaan laihtua. Nopeasti laskemaan lähtenyt paino ja kilopäivitykset blogiin kohtasivat haastajansa, sen flown katoamisen. Kun suurin turvotus oli lähtenyt ja jokunen vanha housukin mahtui jalkaan niin se hetkellinen tyytyväisyyden tunne yhdessä hyvän itseluottamuksen kanssa sai mut katsomaan peiliin – Jos vain tyytyisinkin rakastamaan itseäni näin? Mähän olen ihan ookoo just näin, eikä mun elämässä oo mitään mitä muuttaisin.
Koin että kirjoittaminen laihduttamisesta ja itsensä hyväksymisestä on aivan järjetön paradoksi. Silloin siis näennäisesti looginen väite johtaa järjenvastaiseen tilanteeseen. Rakastan itseäni näin mutta seuraavalla viikolla haluankin mahtua pienempään farkkukokoon. Onko koko naiseus ja meidän ajatuksenjuoksu jatkuva paradoksi jossa loogisen rytmin luo vain se epälogiikka kummalla jalalla herää? Miten voi olla niin vaikea päättää että on ihan hyvä näin MUTTA.
Tuskaa ei helpota ranskalainen paradoksi jonka arvoitus on miksi Euroopan maista juuri Ranskassa on vähiten sydänsairauksia vaikka tutkimuksissa tyydyttyneiden rasvojen käyttö on suurinta. Aiheesta kirjoitti mm. Helsingin Sanomat mielenkiintoisen artikkelin reilu viikko takaperin. Postauksen otsikko sen sijaan on ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin sanoja. ”Mitä enemmän ihminen kontrolloi ja stressaa syömisiään, sitä enemmän luontainen nälän säätely menee pieleen. On paradoksi, että ihminen joka pyrkii syömään vähemmän, syökin enemmän kuin olisi tarpeen” hän kirjoittaa.
Borgin mielestä syömisestä pitäisi riisua kaikki ”ajatushärpäkkeet” ja syödä sen verran kuin haluaa hyvällä mielellä. Laihduttajan on lähes mahdoton ymmärtää, että laihtuminen ei vaadi kyttäämistä tai ruoan syömistä määrällisesti vähemmän.
– Toki ne nopeuttavat laihtumista, mutta koska ne sekoittavat nälänhallinnan, painon takaisinnousu on liki taattua – myös lihominen myöhemmin on todennäköisempää, Borg sanoo.
Borgin mielestä taustalla on yksinkertaista psykologiaa: kun stressaat syömisestä, ajatus oikeasta nälästä ja kylläisyydestä ei mahdu enää päähän.
– Oikeaa nälän kohtaa ei enää silloin tunnista ja syöminen alkaa liian myöhään. Myös viesti kylläisyydestä tulee silloin vasta täytenä vatsana.
Oikein olisi, että aivot lähettäisivät viestin, ettei enää tee mieli syödä. Se olisi paljon aikaisempi viesti kuin täysi vatsa.
Kun Borg neuvoo omia asiakkaitaan ottamaan rennosti ja syömään sen verran kuin mieli tekee, suurin osa kauhistuu.
– Silti se on ainoa oikea tie. Kieltäymysten kautta ei tuloksia saa.
Moni yllättyy, kuinka aikaisempaa rennommin ottamalla löytää uusia tuntemuksia – ja kuinka vähempi syöminen yhtäkkiä riittää. ILTALEHTI
Mutta miten olla yrittämättä kun yrittää olla yrittämättä? Tiedän toisenkin paikan jossa se sanotaan usein. Lapseton lapsenyrittäjä saa kerta toisensa jälkeen kehoituksen lopettaa yrittämisen vaikka hän pyrkii siihen kaiken aikaa. Pitääkö luopua toivosta, antaa olla ja tuntea se tuska ettei tulosta koskaan ole eikä tule? Millä tavalla painonsa kanssa kamppailija saa vapautuksen muutaman kilon tiristämisestä kerta toisensa jälkeen? Ja miten siitä selviää kun kirjottaa aiheesta blogia? On aina joku joka odottaa inspiraatiota omaan projektiinsa sillä vain harva meistä on aina vartaloonsa tyytyväinen.
Ajatuksia?
























