Kun kirjoitin kuun alussa sitä kertauspostausta vuodesta 2014 niin tulin lueskelleeksi paljon mun viime vuotisia kirjoituksia. Otsikot olivat niinkin valoisia kuin Yksinäisyys, Ihmisraunio, Jaksamista on vaikea feikata, Vuosituhannen väsymys ja lista jatkuu… Mulle tuli niistä ihan hirveä olo ja monta päivää meni sitten pohtiessa kaikkea sitä mitä oon vuoden aikana käynyt läpi ja ennen kaikkea miksi. Tuntuu niin vaikealta myöntää mutta ihan rehellisesti sanottuna koko viime vuoden paskin juttu omalla kohdallani on niinkin pinnallista kuin tuo paino. Sen suhteen mä luovutin. Luovutin, luovutin, luovutin. En enää jaksanut välittää.
Syyt sen tastalle miksi ollaan tässä pisteessä on mulle itsellekin vähän auki. Ensisijaisesti syytän itseäni. Olen laiska, en osaa syödä oikein, oikeaa ihmiskunnan pohjasakkaa. Sellaisia ne herkästi lihovat ihmiset on. Välillä mietin olenko uhri. Ehkä niissä kilpirauhasarvoissa on jotain häikkää, jojo-laihdutuksen myötä hormonitasapaino on sekaisin ja raskaus oli sille viimeinen niitti? Ehkä asia ei ollutkaan minun käsissäni ja olin altis kerryttämään kiloja? Enpä usko.
Mutta sen tiedän, että elämänilon se kyllä tappaa kun ei tykkää omasta kropasta. Se tekee olosta siedettävän kun tietää että on sisältä hyvä tyyppi mut perskule kun sekään ei aina auta! Ne kerrat kun takapuoli ottaa kiinni lentokoneen käsinojiin tai huomaa et masu makaa söpösti reisien päällä, ei ole mieltäylentäviä. Silloin sitä miettii, et miksi hitossa en muuta tapoja kun niin häiritsee? Niin miksi?
Oli aika kun kirjoitin tällaisen tekstin (Vuosien wrap up) ja nyt kun luin tämän kohdan niin toivoisin et näkisitte mun ilmeen. Nimittäin jos häpeällä olisi kasvot niin ne on tässä ja nyt.
”Nyt kun katson itseäni peilistä niin olen aikalailla samankokoinen kuin ennen lapsia. Voi olla et olin joskus pienempikin mutta lihaksia mulla ei ollut tämänkään vertaa. Välillä tulee niin sokeaksi omalle muutokselle, etenkin kun ne tavoitteet on tänä päivänä kilpaurheilussa, eikä vain siinä että olisin vain tällainen ja jatkaisin elämääni tästä. Oon niin perhanan onnellinen mun muutoksesta ja siitä, että vaikka ajatus tuntui ylivoimaiselta päästä fittiin kuntoon, niin jaksoin jatkaa! Työ tekijäänsä kiittää ja se kiitos on tässä parasta. Kiitoksen arvoista on myös se, että en koskaan ajatellut kun aloitin laihdutusblogini, että mun tarina voisi tsempata niin monta muuta ihmistä tässä samalla, ihan kuin kaupan päälle! <3 Olen todella kiitollinen kaikesta vertaistuesta ja siitä miten olette jaksaneet tsempata mua jatkamaan. En ole ollut päivääkään yksin tässä. Kiitos <3
Joten pahoittelen sitä, et laitan aina miljoonaa kuvaa itsestäni, posettelen ja omahyväisenä suutelen hauiksiani. Mä voin hyvin ja siksi hymyilen! Rakastan tätä elämäntapaa ja joka ikistä päivää.”
Mitäpä tuohon nyt voisi sanoa? Surullista, kovin surullista. Tällä hetkellä olen harvoin jotenkin täysin onnellinen ja iloinen, nauttisin tästä nykyisestä elämäntavasta, saatika suutelen hauiksiani. Sen sijaan masennun herkästi, olen epäsosiaalinen, epävarma, en hoida itseäni ja elän elämää vahvasti lasten kautta, sillä he toki tuovat iloa omasta koostani riippumatta.
Mutta onneksi jokaisella pilvellä on hopeareunus ja se on tämänkin postauksen pointti. Tällä hetkellä tuntuu, että näen vihdoin tunnelin päässä hieman valoa. En suostu olemaan uhri tai vartaloni vanki joka ei tuo minulle mielihyvää. Ansaitsen parempaa ja niin kurjaa kuin se onkin, niin vain itse pystyn muuttamaan elämäni suunnan ja muokkaamaan kehostani sellaisen jossa viihdyn.
Joten itseäni lainatakseni: Työ tekijäänsä kiittää! Tässä ois pienet talkoot edessä.
