Nyt on pakko palata gradun pariin

Kaksi viikkoa katosi?

Gradua kirjoittaessa huomaa helposti, että aika haihtuu taivaan tuuliin. Olin jo ennen Oulun reissua päättänyt, että en siellä yritä kirjoittaa vaan keskityn lomaan ja meidän kurssiin mutta silti koneen ääreltä poissaoltu aika painaa mielessä. Olin meidän gradukurssilta pois kaksi peräkkäistä kertaa, toisen lapsen lääkärissä ja toisen tuolla Oulussa ja nyt tuntui että edellisestä kerrasta oli todella pitkä aika. Tänään paiskin loppupäivän muita töitäni ja vasta huomenna raskauteen liittyvän lääkärikäynnin jälkeen pääsen taas palaamaan gradun pariin. Näin helposti se aika katoaa muuhun tekemiseen.

Kolmenlaisia päiviä

Gradukurssilla ollaan puhuttu kolmenlaisista päivistä. Fokuspäivinä tehdään gradua täydellä keskittymisellä ja fokusoidaan siihen. Puskuripäivät taas sisältävät vaikka kirjastossa käymistä ja muita töitä, joita on elämässä pakko tehdä myös gradun aikana. Sellainen minulla oli esimerkiksi tänään. Puskuroin siis loppukuun töitäni Keskolle jotta voin fokusoida graduun. Kolmantena ovat lepopäivät, jolloin palaudutaan ja ollaan vaikka ystävien kanssa tai liikutaan enemmän. Puskuripäivien ja lepopäivien tarkoitus on maksimoida fokuspäivien määrä 😀 Niillä työ etenee varsinaisesti ja tässä vaiheessa missä itse olen niin fokuspäivinä päätarkoituksenani on vain kirjoittaa tekstiä.

Oli muuten upean värinen taivas tänään illalla auringon laskiessa kun nappasin nämä kuvat meidän kotikadulta. Muutenkin päivä oli mielettömän valoisa ja aurinkoinen täällä Helsingissä. Tässähän ihan säikähtää, että kevät on täällä nopeammin kuin arvaankaan. Vielä olisi nimittäin homma jos toinenkin tehtävä ennen sen saapumista.

Eat that frog!

Sammakko syöty

Mulla on aika pitkään painanut rinnassa syksyn aikana unohduksiin jäänyt gradu, josta tauko on venynyt viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Tiedättekö sen tunteen kun johonkin asiaan palaamiseen liittyvä kynnys vain kasvaa ja kasvaa niin, että se tuntuu jo ylitsepääsemättömältä. No voin kertoa, että näin käy helposti gradun kanssa, joka yhdellä jos toisella jää lepäämään hetkeksi. Omani on roikkunut jo tovin hyvin heikosti etenevänä ja se vaatisi vielä rutistuksen tai pari, että työ tulee valmiiksi. Oikeastaan nyt vasta vatsan kasvaessa ymmärrän, että sisälläni sykkii aikapommi, joka tulee muuttamaan elämämme taas toviksi. Lapsen syntymän jälkeen aikaa kirjoittamiseen tuskin löytyy samalla tavalla kuin nyt kun lapsi on vielä vatsassa. Puhumattakaan siitä, että opintoaikani loppuu kesän lopussa.

Graduryhmässä jälleen

Kun aloittelin työtäni ja olin saanut juuri aiheen ja ohjaajat kävin akateemisen kirjoittamisen kurssin, jossa työstettiin omaa tutkielmaa. Tämä oli kuitenkin minulle hyvin varhaisessa vaiheessa oman työni suhteen sillä en vielä silloin tarkalleen tiennyt mitä kokeellinen osuus tulisi koskemaan ja näin työtä oli vaikea kirjoittaa eteenpäin. Nyt minulla on kokeellinen osuus tehty ja tulokset valmiina. Kaikki data on siis käsissä ja jäljellä on vain kirjoitustyötä. Tässä vaiheessa kun olen itsenäisesti tehnyt jo pitkään, koin asian niin että kaipaan ryhmän tukea. Näinpä siis ilmoittauduin vuoden alussa graduryhmään, joka kokoontuu kerran viikossa. Tässä ryhmässä jokainen tekee omaa työtään mutta yhdessä sparraillaan edistymistä, tehdään välitehtäviä ja aina on mahdollista saada tukea myös tieteelliseen kirjoittamiseen liittyviin tapoihin, viitteisiin tms. mitä nyt tuleekaan mieleen. Kurssia vetää Kielikeskuksen opettaja ja vuorovaikutuksen tutkija Kimmo Svinhufvud, joka on Gradutakuu ja Tohtoritakuu kirjojen takana. Kurssia on ollut nyt kaksi viikkoa ja yhdeksän on vielä edessä. Tuona aikana toivoisin graduni edistyvän merkittävästi.

Mikä sammakko?

Eat that frog -sanonta on tuttu siitä, kun joku asia tai asioita pitäisi saada aikaiseksi. Oma sammakkoni oli varmasti yhteyden ottaminen graduohjaajiini, joille en ole päivittänyt tilannettani pitkään aikaan. On kaikille reilua tietää missä ollaan meneillään, myös silloin kun työn edistyminen takkuaa. Tänään marssin molempien puheille ja sain keskusteltua tilanteestani ja siitä miten tässä voisi edetä. Vaikka tuon tekeminen oli minulle henkisesti suuri asia, olen onnellinen että se on nyt tehty. Sekin on helpottava tunne, että ei tarvitse pelätä ohjaajaan törmäämistä yliopiston käytävillä kun hävettää niin paljon. Nyt viitsin taas luikkimisen sijaan kysyä apua kun ollaan päivitetty tilanne. Nyt sitten pienin askelin eteenpäin, huh, ehkä tämä tästä.