Avainsana: perjantai

 

Kello on vähän jälkeen kymmenen illalla ja oon ihan valmis sänkyyn mutta halusin silti kirjoittaa teille muutaman sanan. Tää viikko on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa tämän syömisen osalta… Kirjoitin edellisen postauksen niin innoissaan mutta kuitenkin vähän korvat luimussa ja epäillen itseäni. Oon niin monta kertaa yrittänyt onnistua tämän edellisen synnytyksen jälkeen mutta en oo mitenkään päässyt vauhtiin. Tiedän että oon kovassa sokerikoukussa ja se on sellainen himo jota on vaikea selittää mutta ehkä moni tietää tunteen. Kun treenasin aktiivisesti ja söin terveellisesti niin se oli poissa! Toki mulle maistui jäätelö tai hyvä jälkiruoka, mutta ei ollenkaan samalla tavalla tehnyt mieli tai ollut tarvetta.

 

Mun kirjoituksen jälkeen mulle kävi juuri niin kuin pelkäsin. Oli keskiviikko ja illalla mua harmitti yks sun toinen asia ja tulin kaapille ja söin sieltä leivontasuklaata. Mun mies todisti tätä surkeaakin surkeampaa tapahtumaa ja ei voinut ymmärtää että jos tavoite on A->B niin miksi en tee niin, vaan hypin A:n kohdalla tasajalkaa ja jatkan vanhoja tapojani. Kaikista huvittavinta tuossa tapahtumassa oli se, että ois mulle sanottu ihan mitä tahansa niin olisin loukkaantunut kuten arvattavasti teinkin. Ilta ja yö meni kierittyä itsesäälissä jossa voivottelin kyynel silmäkulmassa. Mietin ummet ja lammet tätä syömisasiaa ja sitä miksi nyt kaikki on toisin.

 

Torstaina tuo romahdus oli historiaa ja olin vienyt henkisen päätöksen aivan eri asteelle. Mä tarvitsin sen romahduksen, että pysyn sanojeni takana, minun omien sanojeni. Mä en halua kuunnella miehen murinoita siitä että miksi en pysy päätöksessäni jos sellaisen teen. Mies oli vielä sanonut että ainoa jota mun paino häiritsee olen minä itse -että mistään miellyttämisenhalusta tässä projektissa ei ole kyse. Mun intressit on ihan totisesti siinä, että tällä hetkellä voin huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Polvia särkee, on hankala liikkua jne.

Sen mitä edellisen päivän suklaansyönnistä ymmärsin, oli se että se sokerinhimo on vahva ja jos sitä ruokkii niin siitä ei pääse eroon lainkaan. Otin aseeksi sen, että pidän ateriavälit mahdollisimman lyhyinä (2-3h) ja syön vaikka ylimääräisen ruoka-annoksen tai rahkan jossain välissä jos tulee paha tilanne. Ja sehän tuli! Illalla kun oltiin syöty koko porukka niin meni noin puoli tuntia niin tuli sellainen olo, että nyt kaipais jotain makeaa. Kerroin tuosta miehelle ja oli hyvä saada puhua siitä tunteesta mikä tuli. Mulla ihan sohvalla istuessa tuli sellainen hermostunut olo että nyt sitä suklaata, tai banaani tai jotain. Kunhan nyt ruoan päälle jotain! Mun ateria oli ollut perunaa, tonnikalaa, porkkanoita, öljyä ja kaksi ruisleipää päällisineen. Ihan kunnon ateria siis!

Tää voi kuulostaa nyt ihan hölmöltä mutta niin se vaan syntyi: tietoinen päätös. Mä tein se viimeksi kun lähdin tiputtamaan mammakiloja ja sen jälkeen homma luisti aivan eri suksilla kuin aiemmin, jolloin olin myöskin aina iltaan mennesssä unohtanut päätökseni. Tuon kolme vuotta vanhan postaksen pääsee lukemaan täältä: Tietoinen päätös.

Nyt perjantaina oon ollut rentoutunut ja hyvillä mielin. Kävin koirien kanssa lenkillä ja oon syönyt säännöllisesti ja terveellisesti. Vasta siis kaksi hyvää päivää takana mutta tunnen jo miten se helpottaa. Se järkyttävä sokerisumu jossa mun ajatukset on olleet niin pitkään. Tiesin, että se väsynyt ja masenteluun taipuvainen mieli ei ole minun tai, että en ainakaan halua tehdä siitä pysyvästi minua. Nautin niin paljon enemmän elämästä silloin kun tykkään myös omasta vartalostani. Tää tunne, kun on ollut jo siellä ja taas karannut näin paljon ylipainoiseksi on aika karu. Silloin tietää miltä maistuu elämä aidan toisella puolen mutta on jostain syystä kaivanut itsensä takaisin kuoppaan -kuin haudannut elävältä. Miksi? Sen kun tietäisi miksi…

 

Mutta mä muistan sen tunteen ja haluan sen takaisin. Löysin vielä hauskan kuvan mun toisesta vanhasta kirjoituksesta (Miten muutos tapahtuu?) jota voin nyt ihmetellen lukea. Minäkö olin noin itsevarma ja iloinen? Ja vielä pohdin että tuskin enää palaan pulleimpiin mittoihini. Käykää lukemassa, on tosi hauska kirjoitus ja loistavat kuvat!

Minä ainakin ikävöin mun vanhaa lempiharrastustani: posettelua ja hauisten pullistelua 😉 Ihan parasta! Ja itseni vuoksi lähden nyt liikkumaan kohti parempaa kuntoa.

 

Aurinkoista kevättä kaikille ja tehkää päätös myös, jos muutos on se mitä kaipaatte!