Vuosia sitten mulla oli hyvä ystävä. Oltiin parhaita kavereita kymmenisen vuotta, siitä lähtien kun tutustuttiin noin 16-kesäisinä. Mun ystävävä oli villi ja vapaa -tyyppinen persoona, jonka seurassa ei tullut tylsää päivää. Hän heittäytyi kaikkeen mukaan ja oli hyvin vahva persoona, osan mielestä jopa pelottava. Ulkoisesti hän oli myös hyvin kaunis ja kenties sen vuoksi moni samanikäinen nuori kadehtikin häntä. Hän oli pikkuvanha ja muutti aikaisin omilleen kun itse asuin vielä kotona vanhempieni luona. Meidän kaveruus oli sielujen sympatiaa ja viihdyttiin yhdessä todella hyvin. Hän oli sellainen ystävä, jolle pystyin puhumaan kaikesta ja koko ystävyys tuntui oikeastaan alusta asti siltä, että se oli niin syvää että elämässä löytää vain harvoin näin läheisiä ihmisiä.
Täysi-ikäisinä reissattiin yhdessä Italiaan, Espanjaan ja Thaimaahan. Juotiin tequilaa Rooman yössä ja otettiin yläosattomissa aurinkoa Krabilla ja Barcelonassa. Elettiin hetkessä ja juotiin viiniä suoraan tonkasta. Elettiin villiä nuoruutta yhdessä myös aika Oulusta Helsinkiin, jonne molempien tie vei. Pääkaupungissa nähtiin vähän vähemmän mutta kuitenkin enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kanssa. Tehtiin töitä ja seurusteltiin tahoillamme. Olimme molemmat siis jo asettuneet aloillemme. Minä ostin mieheni kanssa ensimmäisen yhteisen asuntomme ja pian sen jälkeen saimme esikoisemme. Siihen mennessä kun meillä oli ristiäiset, myös ystäväni odotti ensimmäistä lastaan! Mikä ihana onni meitä molempia kohtasikaan kun saimme jakaa myös äitiyden asioita.
Perhesuhteemme olivat hyvin erilaiset kuitenkin. Minulla oli aika vakaa parisuhde, jossa ei ollut myrskyä eikä draamaa mutta ystäväni kävi läpi erilaista elämäntilannetta lapsen isän kanssa. Kuuntelin huolia ja yritin olla tukena, mutta tilanne oli liikaa hänelle. Tuntui pahalta, että tuossa elämän onnellisimmassa vaiheessa, hänellä oli murhetta jota en voinut poistaa. Tuli synnytyksen aika ja hän sai terveen lapsen, mutta yksin. Itse elin onnellisessa parisuhteessa ja suunnittelimme häitä.
Eräänä päivänä kävimme viimeisen puhelumme, jossa tuli riitaa. Asia oli mielestäni mitätön mutta hän koki tilanteen toisin. Tällöin ystäväni katkaisi välit minuun täysin. Päiviä myöhemmin laitoin tekstiviestiä, pyysin anteeksi ja yritin soittaa. Yritin soittaa itse asiassa monta vuotta aina silloin tällöin mutta minulle hän ei vastannut vaikka numero toimi.
Laitoin hänelle viestiä myös hänen perheensä kautta mutta vastausta ei tullut. En koskaan saanut selitystä, enkä ymmärtänyt miksi pieni erimielisyys oli kaatanut vuosikymmenen ystävyyden, sillä en ollut tehnyt mitään anteeksiantamatonta. Toiseksi koin täyden hiljaisuuden ilman sanoja siitä, että ”Heippa, en halua olla ystäväsi enää” sellaisena että jäin roikkumaan välitilaan ilman vastausta. Hiljaisuus oli pahempaa kuin se, että olisin saanut vastauksen mitä tein väärin. Vuosikausia mietin pala kurkussa sitä, että mistä välirikko johtui, sillä en ollut saanut syytä. Vuosikausia itkin muille ystävilleni sitä, että ikävöin häntä ja aina jonkun muiston tuodessa hänet mieleen tunsin surua. Sydämeni oli särkynyt!
Kului kuusi vuotta ja asia vaivasi minua edelleen. Tiesin, että asumme samassa kaupungissa ja tiesin, että meillä on yhteisiä ystäviä mutta en ollut enää yrittänyt ottaa yhteyttä vuosiin. Kaipasin kuitenkin asialle päätöstä ja yritin yhteisten ystäviemme kautta vielä kerran. Sitten hän eräänä päivänä soitti minulle ja sovimme tapaamisen. Näimme kahvilassa ja halasimme lujaa. Halasimme kuin vanhat ystävät, jotka ovat olleet erossa tahtomattaan. Näin asia ei kuitenkaan ollut. Ystäväni näytti vanhentuneen ja minä sen sijaan olin paljon isompi kuin ennen. Joimme kahvia ja vaihdoimme kuulumiset ihan perusasioista, että paljonko lapsia on, missä asumme ja mitä teemme. Emme tienneet toisistamme mitään. Hän ei ollut koskaan tavannut edes kahta lastani ja minä olin nähnyt hänen lapsensa ainoastaan vauvana. Näytimme kuvia ja kertailimme vuosia.
Olin etukäteen päättänyt, että en odota tapaamiselta mitään. Halusin pyytää anteeksi kasvotusten mutta en odottaa mitään enkä vaatia selitystä. Kun tuli sopiva hetki, niin pyysin anteeksi. En tiennyt mitä sen jälkeen tapahtuisi, enkä ikinä sitä olisi arvannutkaan. Ystäväni vastasi nimittäin nyökytellen, että ”kyllä niin, sinä olit niin törkeä ja kohtuuton minulle vaikeassa elämäntilanteessa”. Minä olin siis ollut niin huono ystävä ja kamala ihminen, että hän oli vain päättänyt jatkaa elämää ilman minua. En luonnollisestikaan saanut takaisin anteeksipyyntöä, eikä hän kysynyt mitään miltä minusta oli tuntunut. Kaikki oli vain hänen tarinaansa ja tuskaansa. En tunnistanut tarinasta itseäni.
Lopussa halasimme ja päätimme tapaamisen kohteliaasti. Tästä on nyt aikaa pian neljä vuotta. Emme ole olleet missään yhteyksissä sen jälkeen. Minulle jäi kuitenkin tapaamisesta rauhallinen mieli. Sain vastauksen kysymyksiin, joita olin miettinyt vuosikausia. Vastaus oli, että ystäväni, joka oli minulle niin rakas ja tärkeä vaikka ilman muuta epätäydellinen ihminen hänkin, tärkeä sellaisenaan. Minä taas olin hänen mielestään niin hirveä ihminen, että ilman minua on parempi olla. Hän ajatteli minusta niin kertakaikkisen pahaa, että mietin että en voi olla sellaisen ihmisen ystävä, joka tuntee minut noin sillä en koskaan ajatellut niin hänestä.
En voisi soittaa ihmiselle, käydä kylässä ja kahvitella jos hän oli vuosikausia syyllistänyt minua välirikosta ja nähnyt vikaa vain minussa. Huomasin, että tarinamme tapahtuneesta olivat liian erilaiset. Oli selvää, että ilman molemminpuolista vastaantuloa -anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa, ystävyys ei voinut jatkua.
Koen, että tein kaikkeni ja tiedän sydämessäni, että ole tehnyt mitään niin väärää, että olisin ansainnut tämän. Tiedän myös, että vaikeat asiat hänen elämässään eivät olleet minun syytäni vaikka tavallaan ajattelen, että minä sain niistä maksaa. Minä tiesin liikaa kipeitä asioita ja kun elämässä haluttiin eteenpäin, piti minut unohtaa. Nykyään ystävä tulee mieleeni enää harvakseltaan, enkä kaipaa enää häntä. Meidän ystävyys on osa historiaani mutta ei tulevaisuutta. Meillä oli ihanat kymmenen vuotta ja saimme kokea maailmaa ja nuoruutta yhdessä! Olen kiitollinen, niistä vuosista vaikka ystävyyden loppuminen on kipeimpiä asioita, joita olen kokenut. En koskaan ajatellut, että tietäisin tätä tunnetta kun ystävyys loppuu ja miltä se tuntuu kun joku laittaa välit poikki. Ne tunnetilat ovat rankkoja ja voivat vaivata vuosia ilman asian loppuunkäsittelyä. Toivon, että muillakaan ei ole tällaisesta kokemusta vaikka en varmaan ole yksin.
