Panelein pehmustetusssa huoneessa ei ole kaikua. Se on hiljainen ja siellä pysähtyy aika. Istuudun huoneen keskelle ja poikani Eliel syliini. Edessä ovat kuulontutkijat ja tietokoneet. Sovitaan, että ollaan kaikki hiljaa ja kuunnellaan. Kaiuttimista alkaa kuulua ääniä: ambulanssi, koira ja mies joka sanoo äiti-äiti. Mitään ei tapahdu, ei elettäkään -ei vaistomaista silmienräpsähdystä, ei kääntymistä ääneen suuntaan. Eliel on hiljaa ja ihmettelee ja minä meinaan purskahtaa itkuun. Eikö mitään? Jotain kyllä, mutta Elielillä todetaan vaikea-asteinen kuulonalenema molemmissa korvissa. Saamme lähetteen aivorunkoaudiometriaan, jossa selvitetään asiaa lisää.
Toimenpidepäivä lähestyy hitaasti ja sinä aikana epäusko ja epätoivo vuorottelevat sen kanssa, että kuulovamman kanssa selvitään. Perustelen asiaa sillä, että parempi kuulovamma kuin näkövamma tai aistivamma kuin kehitysvamma. Joku pieni puute vain, ei niin vakavaa. Silti itken melkein joka ilta ja sydäntäni painaa niin että puristus repii rintaa. Asiasta on vaikea puhua miehen kanssa, sillä aihe on molemmille niin kipeä. Miten pärjäisimme vammaisen lapsen vanhempina? Mitä tämä vaatii meiltä ja mikä on tulevaisuus?
Sukulaisista jokainen kysyy miksi Eliel on kuulovammainen. Mikä on sen syy? Se on saatava tietoon. Söinkö jotain raskausaikana, käytinkö lääkkeitä vai tapahtuiko synnytyksessä jotain? Miten sukuun voi tulla kuulovammainen lapsi kun sellaista ei löydy kummankaan sukuhistoriasta? Itse en halua tietää. Emme mene verikokeisiin. Kuulokeskuksen lääkärin sanat siitä, että hoito on sama, oli vamman taustalla sitten mikä syy tahansa, on minun mielestäni ensisijaista.
En ole koskaan ollut mikään hiiri, mutta hyvin nopeasti minusta kasvaa tuuheaharjainen leijona. Jään pois koulusta ja töistä ja omistaudun Elielin hoidolle. Toki on toinenkin syy, nimittäin pikkusisaren syntymä. Kun se tapahtuu on Elielillä tuoreet kuulokojeet korvissa ja totuttelemme arkeen niiden kanssa. Pikkusisko vaikuttaisi kuulevan paremmin.
Vuosien aikana totumme kuulolaitteisiin ja siihen että niistä on apua. Tukiviittomat muuttuvat abstraktista ahdistuksesta selkeäksi sinfoniaksi ja erityisyys ei tunnu niin erityiseltä. Meidän arkemme on sellaista. Käymme kuntoutuskursseilla, terapioissa ja lääkärissä mutta se kuuluu pakettiin. Enää en itke, vaan olen sopeutunut. Kunnes eräänä päivänä tulee soitto ja kutsu mennä Kuulokeskuksen puheterapeutille. Kuulokäyrä on laskenut tasaisesti ja kuulumme mahdollisesti vähemmistöön, jossa kuulovamma on etenevä. Tuttu tunne kuristaa kurkkua, ahdistun ja itken kyyneleen jos toisenkin. Eri tavalla kuitenkin kuin aiemmin. En surkuttele itseäni tai sitä kuinka pärjään vanhempana vaan olen huolissani. Siitä miten Eliel saa kohdata maailman jos kuulo lähtee kokonaan. Toisaalta tunnen poikani ja tiedän että hän pärjää. Maailma on täynnä värejä ilman ääntäkin, eikä sen kauneus jää kokematta ilman yhtä aistia. Pikku Prinssikin sen tiesi, että ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. Uskon että sama koskee kuulemista. Tärkeimpiä asioita ei kuulla korvilla. Rakkaus taitaa olla kuuro.
