Törmäsin aamulla juttuun missä puhuttiin lapsiperheiden taloudellisesta eriarvoistumisesta kaikkine ongelmineen. MTV3:sen artikkeli Opettaja näkee Suomen karun todellisuuden: ”Ekaluokkalaiset voivat sanoa, ettei heillä ole rahaa ruokaan” oli lähtöisin tänä vuonna Vuoden luokanopettajaksi valitun Maarit Korhosen julkaiseman blogitekstin Köyhä lapsi ei kesällä tee mitään synnyttämästä keskustelusta.
Aihe on huolestuttava ja Korhosen lyhyt ja ytimekäs bloggaus ihan oikeasta ongelmasta lähti sosiaalisessa mediassa moneen eri suuntaan. Kyse ei ollut siitä, etteikö köyhän perheen lapsella voisi olla ihana ja onnistunut kesäloma, vaan siitä että joissain perheissä on ”rankempaa köyhyyttä” ja paljon ongelmia raha-asioiden lisäksi. Opettajat näkevät työssään monenlaista ja voi olla, että lapsi joutuu viettämään koko kesänsä mielenterveys- tai päihdeongelmaisen vanhemman hoitajana täysin omillaan ilman rahaa ja ruokaa, niin että kesän suurin kohokohta on kun pääsee äidin kanssa kauppaan.
Korhonen kertoo, että hän on opettanut alueilla joilla elämä on elitistisempää sekä huonommilla alueilla ja lähiöissä. ”Elitistisemmällä alueella asuvien 3-luokkalaisten yleistieto oli paljon parempi kuin sellaisten 6-luokkalaisten, jotka asuivat ”huonommalla alueella”, Korhonen kertoo kokemuksistaan.
– He tiesivät hirveästi asioita, sillä heidän kanssaan oli puhuttu ja matkustettu. Aamu saattoi alkaa sillä, että keskusteltiin siitä, mitä pääministeri oli aamutelevisiossa sanonut. Huonomman alueen 6-luokkalaiset eivät edes tiedä, kuka on pääministeri. Heidän maailmankuvansa on vain niin erilainen.”
Korhonen muistuttaa, että varakkuus ei tarkoita onnellisuutta eikä ole sen tae. Kuitenkin varakkailla perheillä kesälomat ovat suunnitellumpia. Perheelle on tiedossa matkoja, lapsille leirejä ja sitä ruokaa pöydässä. Lapsen lähtökohdat elämälle ovat hyvin erilaiset verrattuna lapseen jonka perheessä on köyhyyden lisäksi vaikkapa väkivaltaa tai mielenterveysongelmainen vanhempi joka on apaattinen eikä kykene huolehtimaan lapsen tarpeista niin taloudellisesti kuin henkisesti. Moni asia ei maksa juuri mitään, mutta täytyy muistaa että kaikilla ei tosiaan ole edes vaikkapa polkupyörää tai uimahousuja. On naiivia ajatella, että Suomessa kaikki tällaiset rankemman köyhyyden tapaukset olisivat jo lastensuojelun piirissä. Tuolla on paljon lapsia jotka eivät saa päivittäin edes lämmintä ruokaa.
Olen itsekin nähnyt perheen jossa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava yksinhuoltajaäiti lähti päiviksi ryyppyreissuille jättäen kouluikäisen poikansa yksin. Olen etsinyt lasta metsistä ja kavereilta ja hakenut äitiä kapakoista ja kuullut kun hän vannoo että se on viimeinen kerta. Avun piirissäkin oli tämä perhe, mutta Suomessa vanhemmille annetaan niin monta mahdollisuutta. Oli katkoa, perhekotia ja tukea mutta lapsi kärsi rankasti näistä ongelmista. Enempää en halua tästä esimerkistä jakaa mutta tuon jälkeen ymmärsin aivan eri tavalla asioita joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Oma lapsuuteni oli turvattu ja onnellinen. Ei meillä liikaa ollut etenkään lama-aikana mutta vanhempani ovat koulutettuja ja täytyy tunnustaa että olen matkustanut kesälomilla Pariisista Roomaan. Minä olin yksi niistä lapsista joka kertoi kesäloman jälkeen kuinka korkealla kattofreskot olivat Sikstuksen kappelissa ja miten Mona Lisa oli luonnossa yllättävän pieni ja vähän kulahtaneen värinen taulu pleksisuojan sisällä. Innoissani toki matkoista mutta siis asioita joita ei voisi muuten tietää.
Tuota juttua lukiessa heräsi siis paljon ajatuksia. Kesälomat ovat juuri tässä kynnyksellä ja meillä esikoinen lähtee jälleen leirille. Sen lisäksi kylpylöidään kotimaassa ja ollaan kotona ja mökillä. Me syödään tuoretta ruokaa joka päivä ja sitä on riittävästi kaikille. En sano, että lapsemme olisivat onnellisempia kuin perheessä jossa rahaa on todella vähän, mutta meidän lasten ei tarvitse kantaa huolta asioista joista pienen lapsen ei tarvitsekaan. Se tekee meistä rikkaampia mitä rahalla voi mitata.
Tuntuu että keskusteluissa tarvitsee löytää aina epäkohtia ja joku syyllinen. Korhosta kritisoitiin rankasti ja heristeltiin sormea, että myös pikkurahalla elävän perheen koululainen voi viettää antoisan kesäloman ja olen siitä täysin samaa mieltä. Hän ei kuitenkaan mielestäni tarkoittanut sitä. Ylipistolla sosioekonomiset tekijät tulevat luentokursseilla esimerkkeinä käytetyissä tutkimuksissa vastaan tuon tuosta. Ne ovat jopa vähän kiusallisia ja sellaisia että niitä ei viitsi ääneen sanoa, saamatta luokittelijan leimaa otsaansa. Tiesittekö kuitenkin, että mitä koulutetumpi äiti on, sitä pidempään hän imettää lastaan? Tiesittekö että ne jotka syövät usemman kerran viikossa työpaikkalounaan (akateemiset työpaikat muunmuassa) verrattuna omiin eväisiin tai ulkona syömiseen (kuten rakennustyöntekijä paikassa jossa ei jääkaappia) ovat myös terveempiä monillakin mittareilla? Tiesittekö, että yliopistokoulutus lisää työuran aikaisia käytettävissä olevia tuloja keskimäärin noin puoli miljoonaa euroa verrattuna ammatilliseen koulutukseen (lähde: Taloussanomat). On pelottavaa, että joidenkin lasten kohdalla huonot kortit elämään jaetaan jo vanhempien tulojen perusteella.
Minä tulin tästä aiheesta surulliseksi. Tuli kiitollisuus siitä mitä olen itse saanut ja mitä saan lapsilleni antaa. Tuli taistelufiilistä, että kyllä me ollaan oikealla tiellä ja opiskelu kannattaa. Rahalla ei voi onnea ostaa mutta sillä saa elämään ja lapsille aika paljon enemmän mahdollisuuksia. Sitä tuskin kukaan voi kieltää. Tuli epätoivoinen olo, että mistä tietää kuka on alkoholisti ja kenen henkinen vointi ei tue lapsen kasvua? Tuli niin paha olla sen lapsen puolesta, joka ei saa mitään näistä ja joka kärsii. Lukekaa tuo MTV3:sen juttu koralliriutoista ja reissusta ruokakauppaan. Mitä olette itse mieltä? Onko tosiaan näin kuten Korhonen sanoo, että valtaväestöllä ei ole hajuakaan köyhien perheiden elämästä? Onko eri yhteiskuntaluokkien lapsilla eroja? Miten te olette näitä eroja havainneet ja mitä luulette mitä asialle olisi tehtävissä?
