Kolmas lapsi perheessä on muuttanut arkea verrattuna siihen aikaan kun oli vain yksi lapsi. Toisen kohdalla ero oli suhteellisen pieni ja kaksi meni siinä missä yksikin. Oli helppoa kun oli kaikki tarvikkeet valmiina! Kolmas lisää pakettiin ei ehkä yksinään ole kovin suuri lisä mutta kokonaisuudesta tulee jo iso paketti. Kolmen lapsen kanssa neuvolassa ei riitä penkkejä, kolme lasta ylittämässä suojatietä on käsiä liian vähän tai kolmen kanssa kuntosalilla on jo mahdoton yhtälö. Kuka haluaa myöskään yhtäaikaa kolme lasta hoitoon? Vähintään yksi kulkee mukana joka paikkaan! Samanlainen vapaus kun yhden lapsen äitinä oli, on harventunut potenssiin kolme.
Olen aina halunnut useamman lapsen ja en millään osannut ajatella edellisen raskauden aikana, että se olisi viimeinen ja siitä ”nauttisin täysin rinnoin” sen vuoksi. Uskon että moni muukin äiti on samassa tilanteessa kun minä ja jonkinlainen vauvakuume säilyy varmasti pitkään mielessä että ehkä vielä yksi. Sitten tiedän myös toisenlaisen tunteen joka on itsellänikin osoittanut merkkejä ensimmäistä kertaa ikinä ihan tässä viime aikoina. Se on ”suvunjatkamisgeenin sammuminen”. Puhuttiin tästä yhdessä siskoni ja serkkuni kanssa, joilla molemmilla on myöskin kolme lasta. Vanhimmat juuri koulussa ja nuorimmat kolmen-neljän. Sammunut oli kuulema molemmilla tuo geeni. Tämä riittää ja näin on hyvä, he sanoivat! Enää sitä hirmuisen voimakasta viettiä ja vauvakuumetta ei ole.
Oma tilanne on sellainen, että odotan parhaillaan lääkäriaikaa jolloin saan ehkäisyn kuntoon taas viideksi vuodeksi eteenpäin. Kolme lasta tuntuu silti vielä vähältä kun itselläni on neljä sisarusta eli meitä on yhteensä viisi. Neljäs lapsi tullessaan olisi meille varmasti jo viimeinen mutta on vaikea kuvitella että sellaisen enää haluaisin viiden vuoden kuluttua kun ikäeroa on enemmän ja kolmaskin olisi jo esikoululainen. Todennäköisesti siinä vaiheessa haluan jo luoda omaa uraa ja keskittyä niihin asioihin joita lapsiperheessä tehdään kouluikäisten kanssa. Juna menee eteenpäin ja sitä nauttii siitä kun lapset kasvaa ja elämä muuttuu. Onko kolme, kolmen vuoden välein elettyä vaippa-aikaa jo tarpeeksi? Ehkä tulevaisuus kertoo.
Ensi syksynä aion itse palata koulunpenkille ja opiskella yliopistotutkintoni loppuun. Silloin olen ollut pieniä pätkiä lukuunottamatta yli kahdeksan vuotta äitiyslomalla tai vanhempainvapaalla. Töitäkin olen tehnyt tuona aikana mutta muutamaa Stockmannin kiireapulaisen pätkää laskematta, pääasiassa kotoa. Olen opiskellut PTCA personal traineriksi, perustanut oman yrityksen, kirjoittanut blogia ja mikä tärkeintä -tehnyt sitä työtä kotona lasten kasvattajana ja äitinä mitä olen halunnutkin.
Mun haaveissa siintää se, että saan käteeni maisterinpaperit ja olen muutakin kuin äiti. Saan sen puuttuvan palasen eli uran eteenpäin ja pääsen toteuttamaan kunnianhimoani siinä! Pienen hetken ehdin sitä jo tehdä edellisten lasten välissä ja se tuntui kyllä upealta. Haluan työminältäni kuitenkin paljon lisää, sillä tiedän sen positiivisen vaikutuksen itsetuntoon ja minäkuvaan. Paljon olen jo saanut perhe-elämän suhteen. Saa nähdä onko mun geeni jo sammumassa! Juuri nyt tuntuu siltä, että nautin juuri tästä kolmesta <3
Mitä sinun suvunjatkamisgeenisi sanoo? 🙂
