Kun kirjoitin kuun alussa sitä kertauspostausta vuodesta 2014 niin tulin lueskelleeksi paljon mun viime vuotisia kirjoituksia. Otsikot olivat niinkin valoisia kuin Yksinäisyys, Ihmisraunio, Jaksamista on vaikea feikata, Vuosituhannen väsymys ja lista jatkuu… Mulle tuli niistä ihan hirveä olo ja monta päivää meni sitten pohtiessa kaikkea sitä mitä oon vuoden aikana käynyt läpi ja ennen kaikkea miksi. Tuntuu niin vaikealta myöntää mutta ihan rehellisesti sanottuna koko viime vuoden paskin juttu omalla kohdallani on niinkin pinnallista kuin tuo paino. Sen suhteen mä luovutin. Luovutin, luovutin, luovutin. En enää jaksanut välittää.
Syyt sen tastalle miksi ollaan tässä pisteessä on mulle itsellekin vähän auki. Ensisijaisesti syytän itseäni. Olen laiska, en osaa syödä oikein, oikeaa ihmiskunnan pohjasakkaa. Sellaisia ne herkästi lihovat ihmiset on. Välillä mietin olenko uhri. Ehkä niissä kilpirauhasarvoissa on jotain häikkää, jojo-laihdutuksen myötä hormonitasapaino on sekaisin ja raskaus oli sille viimeinen niitti? Ehkä asia ei ollutkaan minun käsissäni ja olin altis kerryttämään kiloja? Enpä usko.
Mutta sen tiedän, että elämänilon se kyllä tappaa kun ei tykkää omasta kropasta. Se tekee olosta siedettävän kun tietää että on sisältä hyvä tyyppi mut perskule kun sekään ei aina auta! Ne kerrat kun takapuoli ottaa kiinni lentokoneen käsinojiin tai huomaa et masu makaa söpösti reisien päällä, ei ole mieltäylentäviä. Silloin sitä miettii, et miksi hitossa en muuta tapoja kun niin häiritsee? Niin miksi?
Oli aika kun kirjoitin tällaisen tekstin (Vuosien wrap up) ja nyt kun luin tämän kohdan niin toivoisin et näkisitte mun ilmeen. Nimittäin jos häpeällä olisi kasvot niin ne on tässä ja nyt.
”Nyt kun katson itseäni peilistä niin olen aikalailla samankokoinen kuin ennen lapsia. Voi olla et olin joskus pienempikin mutta lihaksia mulla ei ollut tämänkään vertaa. Välillä tulee niin sokeaksi omalle muutokselle, etenkin kun ne tavoitteet on tänä päivänä kilpaurheilussa, eikä vain siinä että olisin vain tällainen ja jatkaisin elämääni tästä. Oon niin perhanan onnellinen mun muutoksesta ja siitä, että vaikka ajatus tuntui ylivoimaiselta päästä fittiin kuntoon, niin jaksoin jatkaa! Työ tekijäänsä kiittää ja se kiitos on tässä parasta. Kiitoksen arvoista on myös se, että en koskaan ajatellut kun aloitin laihdutusblogini, että mun tarina voisi tsempata niin monta muuta ihmistä tässä samalla, ihan kuin kaupan päälle! <3 Olen todella kiitollinen kaikesta vertaistuesta ja siitä miten olette jaksaneet tsempata mua jatkamaan. En ole ollut päivääkään yksin tässä. Kiitos <3
Joten pahoittelen sitä, et laitan aina miljoonaa kuvaa itsestäni, posettelen ja omahyväisenä suutelen hauiksiani. Mä voin hyvin ja siksi hymyilen! Rakastan tätä elämäntapaa ja joka ikistä päivää.”
Mitäpä tuohon nyt voisi sanoa? Surullista, kovin surullista. Tällä hetkellä olen harvoin jotenkin täysin onnellinen ja iloinen, nauttisin tästä nykyisestä elämäntavasta, saatika suutelen hauiksiani. Sen sijaan masennun herkästi, olen epäsosiaalinen, epävarma, en hoida itseäni ja elän elämää vahvasti lasten kautta, sillä he toki tuovat iloa omasta koostani riippumatta.
Mutta onneksi jokaisella pilvellä on hopeareunus ja se on tämänkin postauksen pointti. Tällä hetkellä tuntuu, että näen vihdoin tunnelin päässä hieman valoa. En suostu olemaan uhri tai vartaloni vanki joka ei tuo minulle mielihyvää. Ansaitsen parempaa ja niin kurjaa kuin se onkin, niin vain itse pystyn muuttamaan elämäni suunnan ja muokkaamaan kehostani sellaisen jossa viihdyn.
Joten itseäni lainatakseni: Työ tekijäänsä kiittää! Tässä ois pienet talkoot edessä.
Tiedättekö kun sanotaan, että kun on yrittää vauvaa niin näkee kauhean paljon raskaanaolevia naisia tai toinen esimerkki kun tähtää vaikka fitnesskisoihin niin yhtäkkiä lähipiiristä tuntuu joka toinen tavoittelevan kisalavaa juuri samana vuonna?
En tiedä onko kyse siitä, että kun itse miettii jotain niin sitä niin sanotusti ajautuu ihmisten joukkoon jolla on samanlaisia ajatuksia tai tavoitteita. Joka tapauksessa on niin tai näin, viime kesänä kun olin itse viimeisilläni, mietin että ihan varmasti pian tulee aika kun bloggaajien keskuudessa täällä meidänkin portaalissa on useammalla pulla uunissa samaan aikaan. Heitinkin juhannuspostauksessa vitsiä Mun mielestä tukisukat ja närästyslääkkeet rulaa! Niiden täytyy olla ”the next big thing” -oon vaan aikaani edellä. Sanokaa mun sanoneen! 😉 Treenibloggaajien vauvabuumia odotellessa!
Mun pointti ei tässä oo kuitenkaan se, että oisin mikään loistava ennustaja vaan se, että kun lähemmäs 70 nuorta naista on samassa portaalissa niin varmasti joukkoon mahtuu muutama vauvaa odottava ennen pitkää 😉 Siksi olenkin saanut lukea näitä ilouutisia monestakin blogista! Ja mikä parasta on useamman naisen tarina ollut vaikea, jopa vuosien taival odotuksen onneen ja vielä senkin vuoksi nämä uutiset ovat olleet niin koskettavia että olen ollut ihan liikutuksen vallassa. Suuret onnittelut Eveliina, Maiju ja Umppu <3 Olen niin onnellinen kaikkien teidän puolesta! Ja voi olla että joku muukin odottaa mutta en ole vain bongannut 🙂
Marimekko Lokki
Tämän pienen vauvabuumin lisäksi olen ollut lukevinani paljon aikaisempaa enemmän kirjoituksia myös bloggaajien perhe-elämästä, kodista ja harrastuksista liikunnan ulkopuolelta. Syytän tästä täysin valikoivaa silmääni, sillä omat intressit ovat niin vahvasti olleet näissä teemoissa koko viime vuoden. Tähän liittyen kuvissa näkyy omia uusimpia hankintoja eli ihania värikkäitä verhokankaita lasten huoneisiin sekä hauskoja Mama-koukkuja jotka äitini toi Tukholman Moderna Museetista. Ne ovat Jonas Bergfeldtin käsialaa ja voittaneet useita muotoilupalkintoja. Koukut ovat minunkin mielestä oikein hauskat kun niissä otetaan takit avosylin vastaan 🙂 Ruuveista tulee vielä ikäänkuin silmät kasvoihin.
Marimekko Kippo
Verhokankaat lapset saivat valita itse omiin huoneisiin, ainoastaan Amos tarvitsi hieman äidin apua. Hänelle tulee tuo kirjava Kippo ja Linnealle punainen Lokki ja Elielille sininen Räsymatto joka tilattiin toisesta myymälästä. Tyynyistä saavat sitten taistella 🙂 Kankaat ompelen itse verhoiksi niin saadaan lastenhuoneisiin lisää väriä! Itse talossa päädyttiin nimittäin aiemmista suunnitelmista poiketen siihen, että maalattiin kuitenkin kaikki seinät nyt valkoiseksi, sitä yhtä ainoaa Linnean keltaista seinää lukuunottamatta. Siihen tuleva Majvillanin tapettivalinta Kirsikkalaakso oli luonnossa oikein hurmaava, enkä malta odottaa että se saadaan paikoilleen.
Marimekko Räsymatto
Joten sanokaa te, onko ilmassa ollut muidenkin mielestä väsymystä fitnessiin ja uudenlaista jakamista esimerkiksi perhe-asioista? Miten teidän lukijoiden kohdalla? Onko tilanne treenien ja tavoitteiden kannalta erilainen nyt kuin esimerkiksi vuosi-kaksi sitten? Vai onko minun kohdallani käynyt hyvin klassinen oman näkökulman muutos ja maailma pyörii edelleen samalla tavalla 😉
Meikäläisen vinkkelistä nimittäin näkyy ainakin avaimet uuteen asuntoon! Vielä ei olla muutettu mutta raksaovi on poissa ja oikea ovi paikoillaan. Enää ei mene kauaa! 🙂
Vuosi on jälleen vierähtänyt ja ajattelin että tämä mennyt vuosi on sellainen, että en edes halua muistella sitä, sillä se on ollut mulle vaikein pitkään aikaan. Oon vellonut henkisesti ja fyysesti sellaisessa suossa, että asioiden pukeminen sanoiksi ei ole lainkaan helppoa. Mietin mitä voisin vuodesta kirjoittaa, kun en halua että tekstistä tulee kovinkaan negatiivinen vaikka toisaalta en halua myöskään kaunistella asioita joten katsotaan mitä kirjoituksesta tulee, kun lähdetään muistelemaan kulunutta vuotta.
Tammikuu:
Olin jouluna kertonut blogissa raskaudesta ja vuodenvaihteen jälkeen olikin jo ensimmäinen raskauskolmannes takana. Olin helpottunut ja onnellinen kun sain kerrottua lukijoille salaisuuden ja vatsa pullahtikin nopeasti esiin pieneksi kummuksi. Treenien puolesta tein voimaohjelmaa eikä alkanut raskaus haitannut muuta kuin aamuisin. Kuun lopussa jätettiin rakennuslupahakemus edellisenä kesänä saadulle vuokratontillemme piirretystä talosta.
Helmikuu:
Helmikuussa käytiin Oulussa ja mun isä ultrasi mun vatsaa hänen työpaikalla ja nähtiin vauvelin haarovälissä selvät kulkuset 😀 Ilouutinen pienestä pojasta sai raskauden tuntumaan konkreettiselta kun vauvalle pystyi luomaan hieman persoonaa. Jälkikäteen muistelin että voin ihan mukavasti mutta kun selasin kirjoituksiani tuolta ajalta niin valittelin ja pahoittelin ettei treenipostauksia ollut enää aikoihin. Mulla oli pahoinvointia, paljon migreenikohtauksia ja voin huonosti. Näin se aikaa kultaa muistot 😉
Maaliskuu:
Kevät koitti ja tein paljon kotipostauksia. Siivosin parvekkeen ja tein yhteisyötä mammavaatteista arvonnan kera. Salirotasta oli tullut kotimamma ja paksunevat resorit peittivät kasvavaa vyötärönympärystä. Pikku hiljaa blogista tuli enemmän perheasioihin ja pohdintoihin painottuva eikä korkkarikävelystä ja poseerauksista ollut enää juttua ja huono omatunto vaivasi asiasta edelleen. Tein vielä töitä salilla mun omien PT-asiakkaiden kanssa mutta en enää ottanut valmennukseen uusia vaan työt vähenivät hiljalleen kevättä kohden.
Huhtikuu:
Tässä kuussa tapahtui paljon! Heti kuun alussa oli Aussie blog awards ja tapasin juhlissa kaikkia ihania bloggaajia. Sen jälkeen koitti kevään Fitness Classic jossa Sara kisasi ensimmäistä kertaa. Oli liikuttavaa nähdä ystävä toteuttamassa pitkäaikaista unelmaa <3 Kirjoitin blogiin muuttuvasta vartalosta ja aika raastavan rehellisesti omista vaikeuksistani hallita painoa raskausaikana. Sain hirmuisesti tukea ja avoimuus helpotti mieltä. Olin silti hukassa ja onneton ja pakenin usein mökille luonnonrauhaan sillä tunsin itseni ahdistuneeksi. Tontilla ei tapahtunut mitään sillä päivitettiin meidän rakennuslupahakemusta kevään aikana kun oltiin tehty taloon muutoksia.
Toukokuu:
Raskaus oli edennyt viimeiselle kolmannekselle. Kuun puolessä välissä juhlittiin 4-vuotishääpäivää ja sen kunniaksi tein ensimmäisen hääpostauksen blogiin. Kirjoitin myös yksinäisyydestä vaikka ympärillä onkin ihmisiä. Kotiasiat ja lastenhoito olivat paljon mun vastuulla miehen kiireiden vuoksi ja tuntui että seinät kaatuu päälle. En halunnut nähdä juurikaan ystäviä ja tunsin kuinka muutuin vain kokoajan epäsosiaalisemmaksi. Kuun paras uutinen oli, että laitettiin asunto myyntiin ja se myytin ensimmäisellä näytöllä.
Kesäkuu:
Kuun alussa kävin Oulussa siskoni väitöstilaisuudessa. Kotona Laajasalossa pakattiin ja vuokrattiin meidän tavaroille varasto. Juhannukseksi suunnattiin vielä viimeiselle reissulle vähän kauemmaksi eli appivanhempien mökille Kesälahdelle. Juhannuksena laskettuun aikaan oli enää reilu kuukausi. Kuun lopussa muutettiin ja olin ihan poikki. Halusin vain nopeasti muuttaa ennen vauvan syntymää.
Heinäkuu:
Tämä kuu mökkeiltiin meidän omalla mökillä joka on vain tunnin päässä Helsingistä. Uitiin, poimittiin mustikoita ja vietettiin kesälomaa lasten kanssa. Koko kuu oli ihan *elvetillinen helteiden takia. Meidän kerrostaloasunnossa oli niin tukalaa, että tosiaan karattiin mökille aina kun tuli mahdollisuus. Olin kärsimätön sillä olin niin kypsä. Kuun lopussa, viisi päivää ennen laskettua aikaa syntyi perheen kuopus. Synnytys sujui todella hyvin ja kolmas keikka Kätilöopistolle tuntui siltä, että tässähän oppii jo synnyttämään. Voi tuota onnea mikä oli kun kohtasi vauvan ensimmäistä kertaa silmästä silmään <3 Kuuhun sattui myös hieman pienempi lottovoitto eli saatiin vihdoin rakennuslupa!!
Elokuu:
Lähdettiin aika pian synnytyksen jälkeen taas appivanhempien mökille sillä miehellä oli lomaa ja koulutkin alkaisivat kohta. Toivuin aika nopeasti synnytyksestä vaikka jälkikäteen ymmärrän että olin kyllä todella kipeä. Selkänikamat tuntuivat hakevan täysin uudelleen paikkaansa ja mun selkä oli kipeämpi kuin koskaan raskausaikana. En oikeasti päässyt esimerkiksi rannalla katsellessa lapsia maasta ylös jos mies ei auttanut. Kuun lopussa hihkuin jo salille treenaamaan. Tunsin varmasti niin huonoa omatuntoa blogin vuoksi mun treeniblogin muuttumisesta ”huonoksi” että halusin kompensoida tilannetta mahdollisimman nopeasti. Onneksi nautin silti vauvasta ja sen puolesta olin onnellisempi kuin koko alkuvuonna. Jonkinlainen harmaa pilvi helpotti pään sisällä ja hetken jo ajattelin että hormonien vaikutus olisi ohi ja mieleni piristyisi sellaiseksi kuin ajattelen olevan minulle normaalia. Kuun lopussa pidettiin tontilla aloituskokous.
Syyskuu:
Aloitettiin tontilla samantien maatyöt ja totuteltiin edelleen uudenlaiseen arkeen. Tein kotipostauksen täältä Sörnäisistä ja täällä oli kyllä oikein mukavaa. Vauva oli kuitenkin vielä todella pieni ja imetysvälit olivat lyhyitä niin se oma arki oli lähinnä vain sitä imettämistä nuo ensimmäiset 1-2kk ja vähän enemmänkin. Pidettiin ristiäiset, kävin vauvan kanssa salilla ja jopa korkkarikävelemässä kerran-pari 🙂 Tutustuin myös GreenStreetin kursseilla raakaleivontaan ja raakasuklaan tekoon. Tässä kuussa oli selkeästi tsemppiä yrittää palata raskauden jälkeen terveellisempään elämäntyyliin. Kävin jopa lenkillä juoksemassa! What?!
Lokakuu:
Tämä kuukausi oli työmaalla suurten tapahtumien aikaa. Saatiin tehtyä sokkelivalu ja yhtäkkiä, kuun puolessa välissä meillä koitti elementtien asennus ja talo nousi harjakorkeuteen viikossa. Seuraavalla viikolla tehtiin katto ja saatiin tupa sateelta suojaan! Heti tämän jälkeen satoi Helsingissä viikon putkeen 🙂 Olin kyllä edelleen omissa ajatuksissa masentunut mutta talo ja perheen vauva oli se mikä sai mut hymyilemään huononakin päivänä. Lokakuussa oli myös I love Me -messut joissa olin puhumassa omasta blogiurasta ja tarinastani. Hävetti kyllä olla näin iso.
Marraskuu:
Koin kirjoittamisen blogiin todella vaikeaksi sillä niin sanottuja hyviä ja pirteitä päiviä ei ollut juuri lainkaan. Mies oli työmaalla mahdollisimman paljon auttamassa ja mun mielessä pyöri niin synkkiä ajatuksia et en ilkeä kirjoittaa. Raapustin tekstiin Feeling blue jotain ajatuksiani ja yhtenä päivänä tajusin, että voisinko muuttaa vointiani paremmaksi lähtemällä tekemään kropparemonttia. 30kg ylipaino on ollut varmasti yksi suurimpia syitä mun masennukseen ja palasin mielessäni aina siihen. Mua inhotti enkä tuntenut oloani hyväksi. Kuun puolivälissä lähdin hetken mielijohteesta mukaan Fitfarmin superdieettiin.
Joulukuu:
Dieettiä sujui hyvin viikko-kaksi kunnes epäonnistuin. Syitä riitti ja niitä oli mm. se, että en vain pysynyt mukana siinä että se tiukentui viikko viikolta ja koin vauvan jäävän tyytymättömäksi imetysten jälkeen. Hän heräili öisin ja neuvolassa painokäyrä oli laskenut muutaman prosentin. Minä lopetin dieetin ja viikossa tuli ne nesteet takaisin jotka kahdessa viikossa lähti. Vietin siis joulun samanpainoisena kuin olen ollut viime heinäkuusta saakka. Jos nyt jotain hyvää, niin meillä oli ihana joulu mun vanhempien lihapatojen äärellä Oulussa. Talo on noin 80 prosenttisesti valmis ja se tuntuu huikealta! Viikon loma työmaalta tuntui todella rentouttavalta ja päästiin miehen kanssa jopa reissulla kahdestaan leffaan.
Yhteenvetona tiedän että olen tuntenut oloni alakuloiseksi ja kurjaksi suurimman osan vuodesta, sellaiseksi mikä ei tunnu minulle omalta. Toisaalta vuosi 2014 on sisältänyt myös suurimpia ilonaiheita mitä voi olla kuten meidän kolmannen lapsen syntymä. Omakotitaloprojekti on ollut kaikessa karmeudessaan todella rankka yhdistettynä tähän elämäntilanteeseen mutta se on tuonut silti päiviin valoa, toivoa tulevasta ja uskoa siitä että unelmat toteutuvat.
Entäs sitten toiveet vuodelle 2015? Siitä lisää joku toinen kerta. Hieman vähemmän muutoksia olisi ehkä sopiva 😉 Onnea ja menestystä kaikille uuteen vuoteen!
