Tän postauksen idea syntyi mulla pari viikkoa takaperin kun olin kokkaillut omia eväitäni painonpudotusmielessä muutaman viikon. Koin aika nopeasti sellaisen tunteen, että raskaus- ja pikkuvauva-ajan ruokailu on kaikessa mielivaltaisuudessaan ollut sellaista että mikään ei tunnu miltään. Tän postauksen toinen otsikko olisi voinut olla dieettihammas, sillä tämä makuaistin terävöityminen ja muuttuminen liittyy usein juuri aikaan jolloin syödään alle kulutuksen. Nimittäin hyvin nopeasti aloin muistamaan eron entiseen…
Mun omat ruokailutottumukset on muuttuneet siis paljon viimeisen vuoden aikana, eikä tietystikään täysin toivotunlaiseksi. Haluaisin syödä terveellisemmin mutta jostain syystä se ruoka joka upposi koko mun parin vuoden laihdutuksen ajan, ei uppoakaan samalla innolla enää. Raskausaikana ei voinut laihduttaa ja se antoi ehkä mulle itselleni hyväksynnän syödä rennommin (lue huonommin) ja sillä on ollut kauaskantoiset vaikutukset ihan tähän päivään. Olen palannut mielessä niihin hetkiin ennen mun muodonmuutostani kun voin huonosti ulkonäköni vuoksi. Niin karua kun se onkin, niin muistan taas miltä tuntuu olla läski. Se on olotila josta en tykkää yhtään. Oon kokeillut molempia ja kyllä mä mielummin timmi oisin!
Lihavat on ärtyneitä eivätkä itse ymmärrä, saatika myönnä miksi. Mä oon ollut synnytyksen jälkeen hyvin ahdistunut ajoittain ja vaikka kuinka rakastan itseäni sieltä sisältä ja hormonit heittelisi laidasta laitaan niin syvällä sisimmissäni tiedän miksi. No siksi kun en viihdy vartalossani. Ja kun minä en viihdy niin on vaikea antaa ulospäin itsestä sitä hyvää mitä muuten säteilisi.
Kas näin on asukuvien otto muuttunut taas haasteellisemmaksi kun itseinho lävähtää ruutuun uuden järkkärikameran armottomalla pikselitarkkuudella. Tiedän että haluan antaa itselleni aikaa palautua ja olen syystäkin nyt erinäköinen kun olen pienen vauvan äiti. Kaipuu sellaiseen vartaloon jossa viihdyn on kuitenkin kova, kun kaapissa odottaa lempivaatteet ja muistelen sitä fiilistä. Silloin myös ruoka näyttäytyi arjessani täysin erilaisena ja erimakuisena jopa! Muistan miten söin esimerkiksi töissä tauolla PT-ohjauksien välissä mun eväitäni. Mulla oli keitettyä perunaa, päällä paistijauhelihaa murusina, tuoreita basilikanlehtiä, oliiviöljyä ja kurkkua mun eväsrasiassa. Se oli NIIIN hyvää. Samoin kaikki heraproteiinijuomat mitä join olivat superherkullisia. PT-koulutuksessa mulla oli aina mukana kylmälaukku ja välipalaksi minttusuklaapuddingia pähkinöillä. En voinut kuvitella mitään parempaa!
Näiden kuvien myötä päästään todellakin tulokseen joka herättää miettimään. Miksi silloin kun ruokaa on saatavilla yllin kyllin, se menettää merkityksensä ja makunsa. Mun parhaat makukokemukset on syntyneet silloin kun saan ruokaa vähemmän kuin kulutan ja nyt jos vetelen yli kulutuksen, en koe sitä lainkaan niin herkullisena vaikka toki mielelläni syön. Onko askeettisuus ainoa askel onneen?
Samoja kokemuksia? Tiedättekö mistä puhun?
