Olen monesta blogista lukenut bloggaajien vilkkaasti muuttuvasta elämästä. On uusia koteja, vauvoja, avioliittoja ja kaikenlaisia suunnitelmia. Kun yksi suuri elämän mullistava asia on tapahtumassa, niin toinen on jo ovella. Ihanaa ja uutta, vatsanpohjassa tuntuvaa kutkutusta ja valloittamattoman viehätystä. Muutosten tuulet tuovat blogiin jatkuvasti kiinnostavaa sisältöä ja seurattavaa. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?
Oma elämäni on ollut aivan samanlaista, eikä siinä ole mitään vikaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun me on muutettu kun minä olen raskaana. Pesänrakennusvietin myötä on ostettu uutta autoa ja laitettu elämänjärjestystä uusiksi remontein tai isommin asunnoin. Alan olemaan vakuuttunut, että suuret asiat elämässä tuppaavat tapahtumaan sykleissä.
Mietin, että omassa elämässäni on seesteisempi aikakausi. Ollaan asuttu tässä kodissa nyt helmikuun lopussa kaksi vuotta. Kaksi vuotta takaperin kilistelin kuohuvaa postauksessa Oma koti kullan kallis. Sen jälkeen elämä on ollut rauhallista. Ollaan eletty arkea sellaisenaan, eikä mitään suurempaa ole tapahtunut. Ei vauvoja, asuntoja, uusia parisuhteita taikka työpaikkoja. Elämä rullaa eteenpäin päivä toisensa perään samanlaisena. Päiväkotiin, kouluun, kotiin, ruokaa, saunaan ja nukkumaan. Välillä mietin, mihin vuodet katoavat.
Niiden kulun näkee koirien harmaista hapsista, lasten lähtevistä maitohampaista ja siitä että aina hetken päästä joku lapsi siirtyy isompaan sänkyyn. Olenko muistanut nauttia näistä vuosista kun he ovat hetken lainassa? Varsinkin koirien kohdalla näen elämänkaaren muistuttavan rajallisuudestaan. Meidän Helmikin, Anttonia nuorempi täytti jo kymmenen vuotta. Meidän vauvoista on tullut vanhoja.
On varmasti luonnollista miettiä omaa elämäänsä kantilta jos toiselta. Mietin onko tulevaisuudessa jotain jännittävää varalleni, josta en osaa edes unelmoida? Vai onko siellä joku suuri tragedia, jossa testataan voimavarani. Aika usein kannan huolta juuri lapsistani. Vai jatkuuko elämä onnellisena loppuun asti? Saanko minä pitkän ja onnellisen elämän?
En tiedä miksi osittain pelkään. Toisaalta ajattelen, että elämäni on ollut niin onnellista, että jotain kamalaa varmasti tapahtuu vielä. Toisaalta mietin, että en ole päässyt helpolla. Olen saanut kasvaa äitiydessä leijonaemoksi ilman mitään ennakkovaroituksia ja koulutusopasta kuulovammaisen vanhemmuuteen. Se on ollut raastavan raskas polku jossa vaihtelee huoli tulevaisuudesta siihen, että kohtaa sen ettei elämänkortteja voi itse valita, vaan pitää tehdä parhaansa niistä jotka jaetaan. Tie jossa huomaa, ettei äidinrakkaudella voi kaikkia kipuja parantaa. Ei lasten eikä omia.
Kai ne ovat kasvukipuja ja siten osa elämää.
