Me oltiin suunniteltu eiliselle piknikpäivää eikä oltu ainoita saman idean saaneita. Päädyttiin Mustikkamaalle joka on Korkeasaaren vieressä Kulosaaren edustalla ja linnuntietä ihan kiven heiton päässä meiltä Laajasalosta vaikka ajomatkaa tulee kuutisen kilometriä. Piknikille lähti Saran perhettä mutta meillä Linnealle nousi kuume aamulla ja hän joutui jäämään isin kanssa kotiin. Mukana oli siis minä, Eliel ja Helmi. Mustikkamaalle saapuessamme parkkipaikka oli ihan tukossa ja varmaan puoli Helsinkiä oli menossa eläintarhaan tai ulkoilemaan saareen 🙂 Löydettiin kuitenkin autoille paikat ja käveltiin rantaan jossa oli kaunista, todella aurinkoista ja lämmintä kun ei tuullut yhtään.
Sara oli tehnyt makoisia wrappeja joissa oli toisissa kanaa ja toisissa tonnikalaa. Niiden lisäksi suolaisena oli lohipullia ja nakkeja sekä tomaatti-mozzarellasalaattia. Tuoretta ananasta oli isoina lohkoina sekä tuollaista kuvassa näkyvää mustikka-rypäle-pähkinäsalaattia. En halunnut tehdä hedelmäsalaattia perinteisemmistä ja mustuvista hedelmistä kuten banaanista ja omenasta niin tuo oli oikein hyvä valinta eikä ulkonäkö kärsinyt. Vihannestikkujen lisäksi oli tietysti mehua, keksejä, suklaata ja ja ja… 😉
Ruoka oli hyvää ja samoin seura. Tuntui myös hassulta että Sara sai syödä mitä halusi eikä mukana ollutkaan omaa eväskippoa punnituista ruoista 🙂 Reippailija oli silti käynyt jo aamuaerobisella ja salilla!
Illalla mun fiilis oli mukavasta päivästä huolimatta surkea. Oon ihmetellyt meidän yhtäaikaa odottavien mammaryhmässä sitä kun moni on itkuinen ja on puhunut siitä miten hormonit heittelee ja tulee harmituksia pienistäkin asioista. Mulla on ollut tasaista tahtia ja vaikka joku juttu on harmittanut niin oon unohtanut sen pian enkä oo kokenut mitään suurempia tunnemyllerryksiä. Eilen tuntui olo pitkästä aikaa todella mietteliäältä. Mietin sitä millaisessa roolissa esimerkiksi blogi on mun elämässä. Vietän tän parissa paljon aikaa vuorokaudesta kun kuvaan tapahtumia ja tekemisiä, laittelen kuvia koneelle, kirjoitan ja sitten vastailen kommentteihin. Tää on korostunut etenkin nyt kun en tee enää PT-ohjauksia ja vietä aikaa salilla asiakkaiden ja tuttujen kanssa vaan oon lähinnä kotona ja hoidan lapsia.
Oon aina ollut sellainen ihminen jolla on vaan kourallinen ystäviä ja tekin varmaan melkein osaatte nimetä kaikki mun kaverini. En oikein ole sellainen joka jaksaa pitää yhteyttä uusiin ihmisiin tai kavereihin jotka ovat tutuntuttuja vaikka sitä kautta heistäkin voisi tulla läheisiä ystäviä. Hitaalla lämpenemisellä on tietysti varjopuolensa eli se, että sitten niitä ystäviä on todella vähän ja olo saattaa joskus tuntua yksinäiseltä. Nuorena itkin sitä usein mutta nyt vanhempana sisältöä on tuonut tietysti oma perhe ja se että viihdyn hyvin myös yksin.
Eilen mulle tuli mieleen ajatus, että millaista mun sosiaalinen elämä olisi ilman blogia, facebookia ja instagramia? Aika hiljaista kenties? En siis välttämättä päivän aikana puhu kuin miehelle ja lapsille joista ensimmäinen tekee tällä hetkellä niin paljon töitä että ei nähdä juuri lainkaan ja myös se saa mut surulliseksi. Haluaisin niin paljon enemmän mutta tää on nyt hetkellisesti tällaista tilanteiden pakosta.
Miltä sitten tuntuu olla raskaana ja tuntea olonsa jollain syvemmällä henkisellä tasolla yksinäiseksi vaikka on blogikavereita, instagram-seuraajia ja ne muutama todellinen ystävä kuitenkin olemassa. Todella pahalta se tuntuu. Syyt kaiken tuon takana ovat varmasti moninaiset. Mun fiilis mun omassa nahassa tuntuu tuskalliselta eikä sitä kukaan ulkopuolinen voi muuttaa. Mun parhaisiin puoliin kuuluva sosiaalisuus on kohta muisto vain kun tunnen miten se hiipuu musta pois sitä mukaan kun itsetunto laskee. Nyt ihan oikeasti taas muistan miltä musta on tuntunut aina kun painoa on paljon. Todella kurjalta ja siitä blogin nimenkin keksin koska olin liian iso ollakseni minä.
Mulla tuli eilen sellainen fiilis et suljen samantien kaikki sosiaaliset mediat sillä tuntuu jotenkin niin tekopyhältä pitää sitä kautta yllä sitä sosiaalisuutta kun on oikeasti yksin. No en vielä sulkenut koska en tietystikään uskalla tai halua tippua pois viimeisistäkin rippeistä ulkomaailman kosketuksesta mutta ehkä pieni vähennys tai tauko olisi paikallaan. Vai onko siitä haittaa että suurin osa sosiaalisesta elämästä eletään virtuaalisesti: tykkäilemällä, kommentoimalla ja kirjoittamalla? Ajatuksena se on kuitenkin aika pelottava.
Postauksen otsikkokin vaihtui tässä matkan varrella kun aiheena piti olla ainoastaan pääsiäispiknik mutta lopputeksti koskikin jotain ihan muuta. Ehkä tän pohdinnan voi heittää raskauden jälkeen mappiin Ö, eikä lähteä ruokkimaan niitä elämäniloa vieviä ajatuksia edes kirjoittamalla tällaista ylös. Todellisuudessa tunteita ei kuitenkaan koskaan voi vain sivuuttaa sillä ne ovat todellisia sille joka ne kokee, vaikka ne olisi miten turhia muille. Ja sille joka ne kokee ne voi olla hyvin raskaita kantaa.
Iloa ja aurinkoa viikkoonne <3
