Kun vuosia sitten törmäsin termiin erityislapsi, en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitettiin. En muista omasta lapsuudestani tällaista sanaa ja sen merkitys tuli minulle tutuksi vasta äitiyden myötä. En kaiketi edelleenkään tiedä mitä kaikkea sillä tarkoitetaan virallisesti mutta minun kokemukseni mukaan se on sana lapsille, jotka tarvitsevat erityistä tukea verrattuna ikäryhmäänsä. Ei sillä, etteikö tavallisesti kehittyvä lapsi ilman haasteita olisi erityinen ja erityisen ihana myöskin. Mehän olemme kaikki erilaisia ja uniikkeja sellaisina kuin olemme ja sen vuoksi erityisiä.
Päiväkoti- ja koulumaailmassa termi erityislapsi on kuitenkin käytössä, joten puhun siitä nyt. Erityislapsen piirteet ja tavat tulevat usein esille joko ennemmin tai myöhemmin, riippuen ovatko haasteet ilmiselviä vai vaikeampia hahmottaa. Jokainen lapsi on kuin kasvava tulppaani, maasta ponnistava pieni taimi, joka tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa puhjetakseen kukkaansa. Toisten tie on tavanomainen ja he selviävät suuremmassakin ryhmässä kun taas joku toinen jää jalkoihin. Kun erityislapsi ei saa tarvitsemaansa tukea, hänen koko potentiaalinsa voi jäädä varjoon ilman mahdollisuuksia. On vanhempien ja lähipiirin velvollisuus auttaa häntä saavuttamaan unelmat ja enemmän. Mikään vamma ei ole este sille, etteikö elämää voisi elää täysillä.
Omat lapseni ovat sen verran pieniä, että en pääse haastattelemaan ajatuksia lapsen näkökulmasta. Itse arvioisin, että lapset eivät mieti tuon taivaallista sitä, onko kelan papereissa merkintöjä eikä se ole oleellista. Lapseni ovat tavallisia lapsia ja tämä asia on vanhempien työtä. On meidän velvollisuus vanhempina tukea lapsen kasvatustyötä etsimällä siihen tarvittavat työkalut, mikäli niitä tarvitsee tavanomaista enemmän.
Se miksi kirjoitan tästä nyt johtuu siitä, että olen lähiaikoina hoitanut näitä asioita taas enemmän. Mainitsin keväällä aivan jossain sivulauseessa, että olen huolissani nuorimman kehityksestä ja aavistelin jotain. Sain muutamia viikkoja sitten myös päiväkodista samansuuntaista palautetta ja sillä tavalla ajatuksilleni vahvistuksen. Amos on pieni, vasta 1v10kk mutta kun merkit ovat tuttuja niin ne osaa tunnistaa. Haasteita on muutamalla osa-alueella sen verran, että kävimme keskustelemassa neuvolassa niistä. Mitään stigmaa en tästä lapsen harteille halua, vaan kohdata ennemminkin omat pelkoni silmästä silmään. Itseänihän minä siinä suojelen jos en viitsi pyytää tutkimuksia.
Mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, enkä tiedä miksi aihe on niin kipeä. Kai siksi, että jokainen vanhempi haluaisi lapsellensa sitä parasta, eikä nähdä hänen vaikeuksia, tuskaansa ja turhautumista. Osittain se on myös itsekkyyttä. Mietin miten jaksan kaiken taas uudestaan. Viittoa, piirtää, kerrata ja kerrata. Istua ja analysoida päiväkotikeskusteluissa ja neuvolassa. Koen lapsen jatkuvan arvioinnin ja minun haastattelun muiden toimesta ajoittain hyvin kuormittavana. Kuinka minä riitän lapselle, osaanko?
Itkun seasta löydän silti sen karjuvan emon joka vie asioita eteenpäin ja jaksaa painaa tuulessa. Nähdä lapsen täydellisenä ja ennen kaikkea rakastaa. Ehkä näiden kokemusten myötä entisestä ”kaikkien kasvien tappajasta” on tullut tällainen viherpeukalo ja olen hurahtanut puutarhailuun. Ja jos se on minusta kiinni, saan kyllä jokaisen kukan kukkimaan!
Ps. Aiemmasta postauksesta Kyllä meillä viitotaan, pääset myös muihiin aiheitta koskeviin postauksiini mitä olen kirjoittanut.
