Luin viikonloppuna blogeista muutamia ihan fiilispostauksia jotka ovat omasta mielestäni muiden blogeissa mukavaa luettavaa. Tuntuu että avoimuus on osa tämän päivän somekanavia aivan eri tavalla kuin muutamia vuosia sitten, jolloin kaikki varoittelivat kirjoittamasta mitään nettiin. Kipeitäkin asioita jaetaan omilla kasvoilla sekä ihan pienempiä murheellisia juttuja siinä missä niitä ihania ja jopa täysin kiiltokuvamaisia tarinoita.
Yksi postaus oli Mungolifen Annan En jaksa jossa todellinen pitkän linjan bloggaaja avautuu blogimaailman paineista ja siitä miten hankalaa on kun saa jatkuvasti kommentteja joissa kritisoidaan, ruoditaan tai haukutaan jokaikistä omaa valintaa. Riittämättömyyden tunne voi olla valtava ja ymmärrän kyllä mistä Anna puhuu, vaikka olette minua kohtaan hyvin lempeitä. Oma harmitukseni tuli viikonloppuna kun yksi vakiohaukkujani kävi varmistamassa kehuvien kommenttien perään että ”ette kai te nyt kehota bloggaria pysymään ylipainoisena”. Kyllä suurin osa varmasti tietää, että en minä näiden kehujen perässä ylläpidä tätä olotilaa. Niitä tulisi valtavasti lisää jos olisin hoikempi, se on ihan fakta. Ei siis tarvitse pelätä että kahden kauniin kommentoijan (kiitos teille <3) perusteella saisin koko yhteiskunnalta hyväksynnän ja mielenrauhan painolleni. Kiitos siis tuonkin hetken pilaamisesta, olet siinä erinomainen.
Omia fiiliksiäni puntaroin aina mielentilan mukaan mitä kirjoitan ja mitä en. Joskus tulee tunne, että jakaminen auttaa selkiyttämään ajatuksia ja jos tiedän että joku aihe voisi herättää vertaistukea niin siitä on helppo kirjoittaa. Viime aikoina olen kokenut, että olen taas jossain niin kaukana suossa että en tiedä pystyykö kukaan samaistumaan tunnetiloihini. Sellaisista ajatuksista on kaikista vaikeinta kirjoittaa sillä on aina se pelko, että avautuminen tuokin ihmetystä, kritisointia ja jopa haukkumista. Omakohtaisten asioiden jakamisessa on siis riskinsä.
Tiedän ettei simaohje, pohdinta facebook-kirppistelystä tai pihakuvat ole mitään mega-aiheita herättämään mielenkiintoa ja sille on syynsä. Huhti-toukokuu ovat olleet sellaisia, että mielialani ei ole pysynyt hirvittävän korkealla. Väsyin koulutöistä ja luovuin maidottomasta ja gluteenittomasta ruokavaliosta. Sen tilalle tuli pikku hiljaa vanhat ruokailutottumukset ja itseinho kun vatsa pyöristyi jälleen rummuksi. Inhottaa, surettaa ja ahdistaa kun yritän kaikista eniten välttää elämäni pyörimistä oman napani ympärillä ja en pääse siitä yhtään mihinkään. Olen niin kamalan näköinen, että en edes blogiin viitsi laittaa kuvia itsestäni. Koko alkuvuoden maidoton ja gluteeniton tuntuu kuukausi myöhemmin muistolta vain ja kaikki lähteneet kilotkin tulivat takaisin. Aika vahvasti näyttää tuo mieliala korreloivan terveellisen ruokavalion kanssa. Kun jatkuvista onnistumisista joutuu oravanpyörään on se ”maailman valloittaja”-fiilis kaukana.
Eihän siitä ole kuin viisi viikkoa kun innosta puhkuen kirjoitin Ei enää yhtään dieettiä -kirjoituksen. Jos olen elänyt ”sellaista elämää tänään mitä haluaisin elää huomenna”, en ehkä halua elää kovin vanhaksi. Viidessä viikossa ei siis ole tapahtunut ihmeitä vaan päinvastoin. Luovuttaa en silti aio, siksi tästä ehkä kirjoitinkin. Huomisessa on toivoa <3 Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!