Osa varmaan muistaakin että olen kirjoittanut useampia postauksia tuolta sielun syövereistä kun mieli on ollut raskas. Kesäkuussa tilanne oli niin kestämätön, että sain puristettua itseni lääkäriin ja kävin verikokeissa poissulkemassa fyysisiä syitä olooni. Tästä kirjoitin postauksessa: Kilpirauhasen vajaatoiminta: liian helppo ratkaisu?
Lääkärissäkäynti selvitti sen, että esimerkiksi kilpirauhasarvoissani ei ollut mitään vikaa ja lääkäri arveli, että syyt alakuloon johtuvat unenpuutteesta, työtahdista ja raskaasta elämänvaiheesta. Oireeni vastasivat lievää masennusta ja minulle tarjottiin siihen lääkitystä ja keskusteluapua.
Masennuslääkkeisiin hyvin perusteellisesti perehtymättä, ajatus tuntui kuitenkin huonolta. Keskusteluapua varten en sitten loppujen lopuksi saanutkaan aikaiseksi tehdä soittoa psykologille. Halusin katsoa vielä eteenpäin mitä syksy toisi tullessaan vointiin ja mielialaan. Ehkä palautuminen talonrakennusprojektista lähtisi käyntiin? Mitään tavoitteita en asettanut, enkä aktiivia toimintamalleja muuta kuin sen, että yrittäisin liikkua enemmän. Töitäkään en tehnyt sen vähempää vaan itseasiassa aloitin toukokuussa toisen uuden työn ja olen kokenut sen ainoastaan positiivisena vaikutuksena mielialaan.
Tästä voisi päätellä, että kohdallani ei ehkä ollut/ole kysymys lievää masennusta ainakaan yhtään vakavammasta sairaudesta. Ehkä diagnoosi olisi ennemmin vauvavuosi tai turnausväsymys, ottaen huomioon tämän talon rakentamisen ja veikkaamani lievän baby bluesin.
Se minkälaisia ajatuksia olen viime vuoden aikana ajatellut en edes ilkeä sanoa. Voin kertoa että ne ovat olleet lähimmäisistä hyvin negatiivisia. Aivan sellaisilta synkiltä ajatuksilta olen kuitenkin säästynyt joten en joutunut kohtaamaan masennuksen vaikempia syövereitä. Kuitenkin näin vähän jälkikäteen mietin, miten olenkaan tarponut niin hirvittävän surkeissa ajatuksissa. Masentavaa, toden totta.
En väitä että olisin edelleenkään yhtä suuri ilopilleri kuin kouluaikoina jolloin san lempinimen keksi (Hangon keksi). Jotain positiivista on kuitenkin tapahtunut. Olen onnellinen ja optimistinen tulevaisuuden suhteen. Yksi suuri tekijä siihen on syksyn aikana ollut yliopistolla käyminen. Se on eteenpäinvievä projekti joka on antanut unelmille siivet. On jotain mitä tehdä ja tavoitella, jotain mikä tuo elämään sisältöä kotiäitiajan jälkeen. Kotiäitinä mun kohdallani ne sosiaaliset piirit todellakin supistuivat ja se vaikutti mun henkiseen hyvinvointiin yllättävän paljon. Ei tuosta miehenturjakkeesta ole riittänyt mun henkisiin tarpeisiin keskusteluissa 😀 Nyt kun saan päiväni aikana jutella muidenkin henkisten olioiden kanssa kuin alle kahdeksanvuotiaiden, koen olevani yhtä älyllinen kuin Stephen Hawking. Ja mikä ihaninta, ne negatiiviset ajatukset ovat kadonneet.