Oon viettänyt koko heinäkuun mahdollisimman vähän aikaa koneella. Blogityön ja toisen uuden työn luonteen vuoksi tietokone ja sosiaalinen media ovat niin läsnä arjessa, että ne tulevat uniin. On vaikea irroittautua työstä, jossa henkilökohtaisen elämän ja julkisen työn rajaa ei käytännössä ole olemassa. Se on hiuksenhieno, häilyvä, melkein kuin veteen piirretty viiva. Kesän aikana olen saanut viivaa hieman kauemmaksi iholta, niin että ajatus syksystä ja kirjoittamisesta tuntuu taas ihanalta.
Viime viikolla kaunis tyttäremme Linnea täytti neljä vuotta. Samalla juhlimme siis sekä 1-vuotiasta Amosta että 4-vuotiasta Linneaa. Uskomatonta, että mulla on jo 1-, 4- ja 7-vuotiaat lapset vaikka en itse vanhene yhtään 😉 Syntymäpäiviä juhlittiin lauantaina täällä mökillä kun isi ja pappa pääsivät vihdoin paikalle. Miehet ovat olleet Helsingissä töissä ja me naiset odoteltiin jo kovasti heitä tänne viikon jälkeen. Joku voisi pitää erikoisena, että viettää lomaa anopin ja miehen siskon kanssa mökillä ilman puolisoa mutta me ollaan hyvin läheisiä 🙂 Olen viihtynyt loistavasti ja nyt on tietysti vielä ihanampaa kun koko perhe on koossa ja mies myös lomalla. Helsingissä oli kuitenkin selvästi saatu jotain aikaiseksi ilman meitä.
Parisuhde ei ole mun lempiaiheita kirjoittaa, mutta täytyy myöntää että talonrakennusprojekti ja vauvavuosi ovat omiaan sen saattamisessa kriisiin. Me ollaan mun miehen kanssa oltu yhdessä yli kymmenen vuotta joista viisi vuotta naimisissa. Elämä opettaa ja vuosi sitten en edes tiennyt mitä oli tulossa. Pieni välimatka vaikka se oli vain viikko mökillä eikä sen kummempaa on tehnyt vain hyvää. Mulla kesti kauan nähdä virheet itsessäni. Yhtenä iltana mansikkapellon laidalla ikävä iski kuitenkin kovaa ja pyyhin kyyneleitä silmäkulmasta. Ehkä minäkään en ole ollut puolisona yhtään sen parempi.
Oon lukenut monestakin lähteestä, että kaikessa ihanuudessaan sekä vauva-arki että rakennusprojekti ovat usein kriisin paikka. On ihan oikeasti hyvä ohje, että niiden aikana ei edes kannata harkita eroa jos on solminut avioliiton jonka tarkoitus on kestää sekä myötä- että vastamäessä. Törmäsin vanhaan mutta osuvaan Helena Salakan blogikirjoitukseen joka on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa: Tämä pitäisi kieltää pienten lasten vanhemmilta. ”Etlari uutisoi pari viikkoa sitten, että alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien erot ovat lisääntyneet. Jos minulla olisi kaikki valta maan päällä, kieltäisin pikkulasten vanhempia eroamasta muutoin kuin hyvin painavista syistä. Kun ihminen on tolkuttoman väsynyt, hän näkee maailman, tilanteensa ja elämänsä rakkaimman ihmisen täysin vääristyneesti. Vaikka ihminen tajuaa, että hän on väsynyt, hän ei kuitenkaan tajua sitä. Kaikki vain ärsyttää tai mikään ei jaksa kiinnostaa.”
Me sovittiin puolihuumorilla ennen rakentamista kolme sääntöä. Ne olivat älä petä, älä sano että et rakasta ja älä sano että haluat erota. Vähän nauratti kun juteltiin noista mutta ei naurata enää. Ihan hyvät säännöt ja annan ne neuvona eteenpäin. Tärkeää on myös se, että on kykyä ymmärtää että väsymys muuttaa ihmistä.
1. Kor. 13:1-8, 13
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin
vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka
tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin
siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken
omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi
rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei
käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo,
kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
