Luin mielenkiintoisen blogipostauksen Petran blogista, jossa hän pohti kolmenkymmenen ikävuoden nurkilla ajatuksia siitä, mitä jos hänestä ei koskaan olisikaan äidiksi. Petra kertoi, että kun on siinä iässä ja ympärillä joka toinen tuppaa niitä saamaan, niin kuuluisiko hänenkin haluta lapsia ja ryhtyä perustamaan perhettä vaikka ei ole koskaan kärsinyt vauvakuumeesta. Petra pohti vastuuta mikä lapsista tulee ja sitä, ettei koe olevansa vielä siihen valmis. Hän mietti myös mitä jos henkinen kypsyminen kestääkin niin kauan, että fyysinen ”parasta ennen” -päivä on jo mennyt?
Postauksessa oli kommentteja samanlaisia ajatuksia kokeneilta naisilta. Jäin tuon jälkeen miettimään sitä, miten erilaisia haaveita meillä ihmisillä on ja miten me halutaan toisia asioita enemmän kuin toisia. Tämä postaukseni lähti siis tuosta liikkeelle ja haluan kertoa minun ajatuksiani miksi halusin äidiksi. Ajatuksiltani olen ollut siis hyvin erilainen kuin Petra, yhtään siis hänen pohdintojaan väheksymättä. Päinvastoin, inspiroiduin ihan postauksen verran hyvästä pohdinnasta ja rehellisistä ajatuksista mitä arvostan blogimaailmassa.
Me ollaan oltu mun miehen kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta. Tavattiin Pori Jazzeilla aivan sattumalta ja kyseessä taisi olla rakkautta ensi silmäyksellä. Tiesin että olen löytänyt ihmisen, kenen kanssa haluan tuon kaiken ja onneksi molemmat ajateltiin niin. Muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen meidän kaksioon rantautui se vauvakuume, eikä mennyt hirmu kauaa kun testi näytti plussaa. Olin hauskasti raskaana yhdessä molempien siskojeni kanssa hetken aikaa 🙂 Hekin saivat esikoisensa, molemmat ennen minua.
Jo ennen lapsia, mietin minkälainen äiti haluaisin olla. Kun leivoin tai tein ruokaa, niin harmittelin että meitä on vain me kaksi syömässä. Haaveilin, että tekisin rahkalettuja joka sunnuntai jos meillä olisi lapsia. Olin siis ajatuksissani huolehtiva äiti joka tekee terveellistä ruokaa 🙂 Ihan hassu juttu mutta tosiaan tuohon aikaan rahkaletut oli pop ja tehtiin niitä jonkun verran. Koiratkin otettiin ennen lapsia, että olisi joku ketä hoitaa eikä talo olisi niin tyhjä. Taisin kärsiä kotoa muuttamisen jälkeen ”liian hiljaisen talon syndroomasta”, seitsenhenkisestä perheestä kun olen.
Kun aloimme odottaa meidän esikoista, niin olin 24-vuotias ja ennen syntymää ehdin täyttää 25. Mies oli 23, nuorempi kun on. En ollut lähellekään siis mikään teiniäiti, mutta reilusti alle ensisynnyttäjien keski-iän (28). Koin sen olevan hyvä ikä ja ennenkaikkea omaan elämäntilanteeseeni sopiva, mikä lienee tärkeintä. Olin valmis äidiksi vaikka eihän kukaan ole koskaan äitinä valmis. Oppiminen on jatkuvaa ja kestää varmasti eliniän, mutta halusin siihen junaan. Se onnentunne kun esikoinen saapui maailmaan oli jotain niin mieletöntä. Meistä tuli miehen kanssa sillä sekunnilla perhe, eri tavalla kuin aiemmin sillä meillä oli jotain yhteistä jossa oli puolet isää ja puolet äitiä. Mulle äidiksi tuleminen oli mun elämäni suurin asia jonka onnea päivittelen edelleenkin.
Mua huvitti kun siellä Monnan juhlissa mun vanha miespuolinen työkaveri jolla ei ole lapsia kuuli, että mulla onkin niitä jo kolme. Hän kysyi, että eikö mulla ”pälli leviä” kolmen kanssa? 😀 Vastasin, että ei -tämä oli meidän haave. Me molemmat haluttiin lapsia ja nautitaan tästä. Lapset, avioliitto, oma talo ja nämä perusjutut ovat mulle unelmien täyttymys. Vaikka nurisen painosta tai stressistä aika ajoin, en vaihtaisi kuitenkaan mitään pois. En edes sitä, että väsyyneenä teen niitä huonoja valintoja ruoan suhteen ja perhe-elämä näkyy meikäläisessä epäsuotuisasti oman jaksamisen kanssa. Ei lapsiperhe-elämä ole aina mannapuuroa ja mansikoita vaikka siitä on haaveillutkin. Siihen sisältyy aika paljon kusta, paskaa, itkua ja valvomista. Mutta mitäpä me äidit ei kestettäisi?
Luin että tutkimuksen mukaan Some teki perheestä brändin. ”Vanhemmuuden ja perhe-elämän brändääminen on tullut osaksi arkea, ja se synnyttää monissa menestymisen painetta. Vaikeuksia kohdatessaan perheet ovat kuitenkin helposti yksin ja hädissään. Itsekseen pärjäämisen eetos on vahva, eikä apua välttämättä kehdata tai osata pyytää, vaikka sitä olisikin saatavilla. Verkon vahvat yhteisöt ovatkin monelle kanava, joissa uskaltaa olla oma itsensä, pyytää apua ja hakea halutessaan nimettömänä vertaistukea”, Minna McGill sanoo. SanomaMedia Finlandin teettämän tutkimuksen mukaan sosiaalinen media suoltaa esimerkkejä täydellisestä perhe-elämästä, mikä aiheuttaa nykyvanhemmille riittämättömyyden tunnetta. Tämä on surullista, eikä ole oikein että perhe-elämää tarvitsisi suorittaa sen mukaan että voi näyttää muille. Bloggaajana haluan korostaa, että paineiden luominen ei ole tarkoituksellista. Perhe on minun unelmani ja kun jaan kuvia, haluan inspiroida ja jakaa hyvää fiilistä oman elämäni ihanista hetkistä. Ei meillä kuitenkaan aina syödä katetusta pöydästä, yhtäaikaa, siistissä kodissa – jossa kaikki on täydellistä.
On varmasti oikeutettua sanoa, että ei ole valmis äidiksi tai että sen aika ei ole omassa elämässä juuri nyt, vaikka olisi kolmekymppinen. Yhteiskunta varmasti kaupittelee ajatusta ja painostaakin jopa joten ymmärrän harmituksen asiasta jos ei ole pullat uunissa tai aikeissa edes laittaa 😉 Ihan yhtä oikeutettua on sanoa että se perinteinen perhemalli on oma haave yhtään sitä häpeämättä, olla onnellinen siitä mitä on saanut vaikka joku toinen unelmoisi eikä välttämättä lapsia toiveista huolimatta siunaannu. Tarkoituksena ei ole että oma onni olisi toisilta pois vaan, että sitä riittäisi meille kaikille <3 Lapsilla tai ilman, ihan niin kuin itse tahtoo.
Mitä sinä olet mieltä? Onko perheestä tullut somessa brändi, vai nautitko perhejutuista esimerkiksi täällä minun blogissani?
