Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten aiheesta yksinäisyys ja huomaan palaavani ajatuksissa siihen yhä uudelleen. Juuri nyt en tunne oloani hyväksi vaikka meidän elämässä on tapahtumassa kaikkea ihanaa. Olen kaikesta kiitollinen, en tarkoita sitä mutta silti mun sisällä on asioita jotka on nousseet pintaan viime aikoina. Oon aiempaa useammin maininnut ahdistavista tunteista ja vanhoista kipeistä asioista kuten kokemistani keskenmenoista. Ne on olleet hyvin paljon mielessä vaikka en niissä tietoisesti haluaisi velloa. Yht’äkkiä muistan kaiken sen tuskan ja itkun yhä uudelleen ja mietin että tässäkin raskaudessa on vielä aikaa tapahtua se pahin, en tule saamaan vauvaa syliin.
Toinen asia joka pyörii mun mielessä on se, että en usko että saisin täysin tervettä lasta. Aina sanotaan että pääasia että lapsi on terve, kun joku saa lapsen ja musta se on aika karusti sanottu. Meitä on siunattu sellaisilla lapsilla jotka on opettaneet elämästä enemmän asioita kuin monta yhteensä. Pääasia ei ole, että lapsi on terve tai ”normaali”, pääasia on että hän on sellainen kuin hän on. Luojan luoma kaikkine piirteineen. Tässä kohtaa varmasti moni miettii mistä oikein kirjoitan mutta sillä ei sinällänsä ole merkitystä. Toiset lapset tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset ja vaikeudet ovat erilaisia. Sillä onko lapsella ainoastaan jotain erityispiirteitä vai vaikeampaa vammaa ei voida sanoa suoraan sen vaikutusta perheeseen. Jokainen meistä on myös vanhempana erilainen ja käsittelee asioita omalla tavallaan. Arki voi olla haastavaa vaikka sitä ei näkisi päällepäin tai asia on juuri toisinpäin, sitä ei voi tietää.
Meidän arki on tänä päivänä paljon helpompaa kun se oli joku vuosi sitten. Olemme vanhempina kasvaneet tilanteeseen ja oppineet vuosien aikana paljon. Yksi yksinäisyydentunnetta aiheuttava asia on varmasti tämä leijonaemon osa, joka annetaan sitä tilaamatta. Se onneksi tulee vaistomaisesti ja yhdistää kun vain hakeutuu kaltaistensa pariin. Silti kaipaan jatkuvasti ohjausta ja apua että osaisin olla se paras äiti. Itse asiassa tässä hieman hiljaisemman blogielon aikana olimme taas kuntoutus-& perhekurssilla viikon ja siihen yksi syy oli kaipaamani vertaistuki. Olikin hauskaa kun ensimmäisenä tai toisena päivänä yksi äiti kysyi olenko se Anna jolla on se blogi vai olenko kaksoisolento 🙂 Tiedän siis, että teitä on sielläkin paljon joilla on samanlaisia haasteita.
Kurssiviikot on raskaita vaikka ne antaakin paljon. Silloin sitä vain tulee huokaistua, että mitä jos koko tämä maailma ei koskettaisi minua. Mitä ajattelisin vammaisista lapsista ja mitä tietäisin erilaisista ihmisistä. Vaikea sanoa, sillä juuri sitä minä en tiedä. Maailmankatsomukseni muuttui lopullisesti jo kun saatiin esikoisemme. Meillä ei varmasti ole niitä haasteista suurimpia sillä emme kamppaile epävakaan terveyden kanssa, eikä meillä ole minkäänlaista kehitysvammaa jos se kiinnostaa mutta onhan sitä maailmassa haastetta ja puutetta muutakin joista jakaa huolehtiville harteille. Paljon elämä vaatii niin aikuiselta kuin lapselta oppimista jotta pysyy niiden perässä joiden vauhdilla maailma menee!
En tiedä onko tässä syytä siihen kun kerroin että toiveista huolimatta tähän kolmanteen raskauteen suhtautuminen on ollut vaikeampaa kuin aiemmin. Omat voimavarat on välillä niin lopussa, että etenkin raskauden konkretisoituessa ensimmäisissä ultrissa se varmasti iski haaveilun sijaan sinne tajuntaan asti. Nyt on sitten jaksettava! Niinpä siis on esimerkiksi mun henkinen vointi nyt raskausaikana taas jälleen kerran hyvin stressiherkkää ja pelkäänpä että lievitän myös näitä pelkojani syömällä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Ruoka tuo hyvän mielen samantien joten olen lohduttautunut jätskipurkilla jos toisella. Voi olla pakoilen sillä pelkojani ja jos antaisin niille vallan niin romahtaisin aivan totaalisesti.
Täytyy silti vain uskoa siihen että meille kaikille annetaan sen verran kuin jaksamme kantaa ja kaikella on tarkoituksensa. Ehkä vaikka pelkoni osoittautuisi kuinka toteen, se olisikin se rooli joka minulle on tarkoitettu ja vasta myöhemmin ymmärtäisin sen. Ehkä pelko onkin suurempi rakkaus jonka tunnen nyt pelkona kun en vielä ole sitä rakkautta kohdannut. Ehkä en näitä edes miettisi jos en olisi erityislapsen äiti…
Kaksi aiempaa samaa aihetta koskevaa kirjoitustani löytää tuosta: Leijonaemo ja Mestaripiirros.
