Mun vanhemmat ovat olleet tällä viikolla kaupungissa ja meidän talo on täyttynyt elämästä. Sisaruksiani ja sisarusteni lapsia on ollu kylässä joka päivä. Tämä on juuri niitä asioita mitä rakastan siinä, että rakennettiin. Koskaan aiemmin ei olisi mahduttu viihdyttämään sukulaisia tässä määrin, eikä olisi ollut pihaa missä istuskella. Julkisivujen laitosta huolimatta ollaan nautittu auringosta terassilla koko porukka, valittu talon väriä eri sävyistä äitini kanssa ja suunniteltu pihaa viherpeukalo isäni kanssa.
Rappausvärit oli hyvä nähdä talon seinässä. Niitä on useammalla talon sivulla, jotta sävyt voi nähdä eri valoissa. Päivällä tehtiin jo päätöksiä ja nyt illalla tuntuu että sävyt ovat taas muuttuneet kun valoa ei ole yhtä paljon. Tultiin siihen tulokseen, että maanantaina laitetaan vielä yksi sävy tuohon lisää ja toivotaan että se osuu oikeaan. Se olisi tuo vasemman puoleisin aavistuksen vaaleampana. En tiedä miten kuvasta erottaa, mutta tuolla valkoisella pohjalla on siis kolmea eri sävyä mallina. Oikean puoleisin näkyy huonosti, se on ihan kokonaan sävytön valkoinen, vähän turhan eloton. Keskellä sävy taittaa lämpimään, vihreään jopa (ei jatkoon). Vasemmalla ruskeaan, harmaaseen tai persikkaan? Kaikki ovat kuitenkin isoina pinta-aloina valkoisia.
Sisällä meidän olohuonetta piristää uusi keltaisenvihreä sohva, sinappinen ehkä. Mainitsin siitä jo aiemmassa postauksessa ja näissä kuvissa sohva näkyy eri suunnista.
Sen ihmeempiä mulla ei ole tällä viikolla ollut. Kesä on vienyt vähän mennessään, eikä koneella ole tullut istuskeltua oikein aikoihin. Kädet on täynnä kuten perinteisesti aina 😉
Vaikka kesä on vielä alkupuolella niin syksyäkin olen suunnitellut. Innostuspuuskassa kuten opiskelupostauksesta arvata saattaa, niin ilmoittauduin eilen läsnäolevaksi koko ensi lukuvuodeksi. Pitää yrittää järjestellä lastenhoito miehen kanssa niin, että saisin edes jonkun verran otettua itselleni opiskeluaikaa. Katsotaan miten käy.
Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua! <3
Ps. Mitä tykkäsitte päivän asusta: Ivana Helsingin Aava mekosta tulppaanikuosissa? Aika kukkainen kaveri -me like!
Kävin tänään luottokampaajallani Heidillä keskustassa ja tuoliin istuessa laskettiin, että edellisestä kerrasta oli yli 6kk! En voinut uskoa mutta niin se taitaa olla. Hiukset oli jälleen kerran venähtäneet pituutta ja väri päässyt kellastumaan latvoista. Hetken pyöriteltiin vaihtoehtoja ja kun kerran itse jostain syystä rakastan oikein sellaista tuhkanvaaleaa niin päädyttiin siihen. Kesä on paras aika tuolle kaikkein vaaleimmalle sävylle joten kirkastettiin look koko pään raidoilla ja lopuksi leikattiin hieman kerroksittain.
edellinen kerta ennen jouluatänään, ennen käsittelyä ja foliot päässälopputulos
Lopputulos on mun mielestä aivan upea vaalea kesälook. Hiekkaisen pehmeä on luonnollisen näköinen ja mun mielestä nuorentaa kasvoja tummia sävyjä enemmän. Ison eron tekee luonnollisuuteen myös se, ettei mulla ole enää ripsipidennyksiä. Tää on tällainen naturelli versio, jota ei tarvitse huoltaa 🙂
Mun oma käynti on tehty blogiyhteistyönä. Paikka on sama jossa oon käynyt jo vuosia, vaikka sen nimi on vaihtuntut. Flow hair lopetti ja samalla paikalla, aivan samalla kokoonpanolla edelleen Bulevardi 5:ssä on nyt Glo Hair. Moni lukija on myös löytänyt paikalle ja niille jotka on joskus käyneet niin uusi ajanvaraus löytyy täältä -> https://glohair.asioi.fi/ajanvaraus . Sara käy samassa paikassa mutta Tanjalla. Mun hiuksia laittaa aina Heidi.
Kotona illan piristysruiskeisiin kuului ilouutinen siskon uudesta opiskelupaikasta! Hän on jo kauppatieteilijä mutta päätti hakea vuosien työnteon jälkeen oikikseen mille sydän on myöskin aina sykkinyt. Näin se vaan kolmen lapsen työssäkäyvä äiti sitten repäisi itselleen opiskelupaikan oikiksesta ja ollaan koko perhe haljeta ilosta. Aivan upea homma ja uutista juhliessa tuli vähän itsellekin ajatuksia, että kun kaksi vuotta vanhempi sisko opiskelee kohta jo toisen tutkinnon, niin pitäisikö itse aktivoitua ensimmäiseni kanssa 😉 Meidän perheen kaikki muut lapset ovat suorittaneet akateemisen loppututkinnon (ja enemmänkin) mutta mulla on omani vielä vaiheessa. Mun suurimpia haaveita on suorittaa yliopisto loppuun mutta se on ollut vaikeaa perhe-elämän viedessä mennessään. Olen itse päätökseni tehnyt siitä, että mua tarvittiin enemmän kotona mutta ehkä mun aika tulee vielä. Sain onneksi nyt keväällä yliopistolta 2,5 vuotta lisää opintoaikaa 🙂
Lukuvuosi-ilmoittautumista en oo vielä tehnyt. Oon tarvinnut miettimisaikaa miten opiskelu, lastenhoito ja työnteko kaikki onnistuisi ja millä jaolla. Taloudelliset paineet on kovat, onhan meillä iso uusi talo,toisaalta imetän vielä Amosta joka taas jarruttaa omia haluja olla kotoa pitkiä päiviä poissa ja mitä vielä. Syitä on riittämiin tekemään jokaisesta päätöksestä ristiriitaisen. Miten yhdestä äidistä riittää kaikkeen tähän? Ja saako tässä maailmassa haluta ”kaiken”? Tuntuu että on paheksuttavaa jos haluaa sekä perheen, työn että kodin. Vai minkälaisiin asenteisiin te olette törmänneet?
Kevään oon onneksi paiskinut töitä ja osittain sen ansiosta tilanne on se, että saadaan talo rapattua tänä kesänä. Työ alkaa ensi maanantaina ja en voisi olla onnellisempi! Musta keskeneräinen kivimöhkäle muuttuu valkoiseksi, viimeistellyksi taloksi kuukauden aikana. Valmiit julkisivut on enemmän kuin jees.
Nostalgian värittämässä viikossa sain ajatuksen ottaa teidät mukaan matkalle menneisyyteen. Synnyin Oulussa isänpäivänä vuonna ’82. Painoin syntyessäni 3410g ja olin 50cm pitkä. Äitini oli iloinen minun syntyessä juuri sunnuntaina, sillä hän ei ollut hankkinut mitään isänpäivälahjaa. Isä saikin lahjoista suurimman varhain yöllä k.3.40. Olin perheemme viides ja viimeinen lapsi.
Ja se lapsi joka syntyy sunnuntaina on soma ja hyvä ja iloinen aina.
Olen aina kokenut suuren perheen rikkautena ja nautin kuopuksen roolin tuomasta huomiosta. Toisaalta olen koko elämäni saanut jakaa kaiken ja kun esimerkiksi vaatteet periytyivät minulle ne eivät enää kauaa kestäneet. Silti sisarukset ovat olleet ja ovat edelleen hirmuisen rakkaita. Lapsuuden kokemusten ansiosta olen halunnut omille lapsilleni sisaruksia.
Kasvoin varhaislapsuuteni Kaijonrannassa Oulussa ja kun olin kuusi, muutimme Karinkantaan. Isäni oli lääkäri ja äitini arkkitehti sekä kirjailija ja ovat niitä edelleen. Myös isoäitini kirjoitti aikoinaan pakinoita lehteen ja olenkin viime vuosina bloggaamisen tultua minulle tärkeäksi pohtinut tätä meidän suvun naisia yhdistävää tekijää. On mielenkiintoista, että olemme jokainen halunneet toteuttaa kirjoittamista oman aikamme tavalla. Alla on pätkät luonnehdinnoista joissa kuvataan isoäitini ja (kuvan alla) äitini kirjoittamista:
Päivämiehen vakituisena avustajana 1950-luvulta lähtien toimi teologi ja uskonnonopettaja Maija-Leena Ylimaula. Ylimaulan palsta ”Pappilan äiti pakinoi” ilmestyi lähes viikoittain ja sai positiivista palautetta lehden naislukijoilta. Pakinoiden aiheet käsittelivät vanhoillislestadiolaisen naisen ja suurperheen äidin kysymyksiä. Aiheet nousivat Ylimaulan omasta elämästä. Useimmat ”Pappilan äidin” pakinat korostivat naisen asemaa ja tehtävää kotona, perheessä ja yhteiskunnassa. Naiset saivat pakinasta vertaistukea, iloa ja lohtua. Ylimaula nosti esille arkojakin aiheita ja rohkaisi naisia kouluttautumaan.
1960-luvulla kirjoituksista alkoi paistaa iän myötä tullut avoimuus. Ylimaula vertasi muutamissa pakinoissaan vanhoillislestadiolaiseen naiseen kohdistunutta ihannetta ja todellisuutta herätysliikkeen piirissä. Iän tuoma kokemus ja osittainen katkeruus olivat havaittavissa pakinoista. Korkeasti koulutettu ja kirjoittamista rakastanut nainen ei saanut perheenäidin roolissa toteuttaa kaikkia unelmiaan. Hän kulki tehtävässään suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisesti aktiivisena naisena julkisen ja yksityisen rajalla. Hän sanoitti lehden sivuilla asioita, joita kaikki lestadiolaisäidit pohtivat, mutta pitäytyi tukemaan yhä tiukemmat rajat omaksunutta herätysliikettä. Suurperheen äitiyden varjopuolten esiintuomista ja aikuisen naisen rehellistä pohdintaa ei hyväksytty toimitusneuvostossa. Vuonna 1970 pakinointi loppui kokonaan. (LÄHDE Pro gradut: Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978)
Ironiaa ja ahdistusta
*Nainen ja rakkauden moraali
Oulu, sen maisema ja kulttuuri näkyvät Anna-Maija Ylimaulan (s.1950) teosten miljöökuvissa, aiheissa ja tematiikassa. Esikoisromaani Papintyttö (1976) käsittelee nuoren tytön kasvamista lestadiolaisessa ympäristössä. Pohjoista kommentoi esimerkiksi Jumalista Julmin -romaanin (1994) minäkertoja: ”Ajattelen pohjoisia taiteilijoita, niitä jotka ovat yrittäneet ammentaa voimaansa periferiasta. Se on selvää, ettei taiteen tekemisellä elä, mutta ei siihen tarvitsisi kuolla.”
Teoksissa Papintyttö ja Idylli (1984) päähenkilöllä on Ylimaulan ammatti, arkkitehti, ja Idyllissä käsitelläänkin ongelmia, joita akateemiselle naiselle tulee työn ja äidin roolien paineessa. Rakkaus, yksinäisyys ja äitiys toistuvat teemoina Ylimaulan tuotannossa, jossa voi nähdä kolme vaihetta. Ensimmäisen muodostaa Papintyttö, jossa nuoren naisen kasvutarinan rinnalla merkittävän osan saa lestadiolaisuuden kritiikki. Teos herätti suurta huomiota, ja se on yhä lähes ainoa nuoren näkökulmasta kirjoitettu lestadiolaisen kasvuympäristön kuvaus. Toisen vaiheen romaaneissa Yö voi olla (1978), Pöytä koivikossa (1982) ja Idylli käsitellään naisen ja miehen suhdetta ja naisen vaikeutta rakentaa omaa elämäänsä. Kolmannessa vaiheessa, 1990-luvun pienoisromaaneissa Jumalista Julmin (1994) ja Viiriäinen sarkofagilla (1998), kerronta on muuttunut: runsailla viitteillä miljöö avautuu moneen suuntaan, vaikka teemana on edelleen naisen yksinäisyyden kokemus ja toisen kohtaamisen vaikeus.
Lapsena olin vanhempieni mielestä iloinen ja kuin metsän keijukainen. Olin aina isin tyttö ja äidin mielestä kaksosten jälkeen helppo hoidettava. Minulla oli ihan tummansiniset silmät, vaalea otsatukka ja rako etuhampaiden välissä. Kavereita riitti ja harrastin balettia ja uintia.
Kouluun menin Myllytulliin, sillä aloitin A-ranskan lukemisen kolmannella ja se oli siinä koulussa mahdollista. Kävin Oulun Lyseon lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2002. Sain parhaan arvosanani äidinkielestä ja koin kirjoittamisen intohimoksi jo silloin. Reaalissa vastasin seitsemään kysymykseen uskonnosta ja yhteen filosofiasta. Oppimenestyksellä en kuitenkaan brassaillut, sillä kirjoitin yhteensä C:n paperit. Ranskanopettajan kanssa lyötiin yhteen ehkä eniten. Olin lahjakas mutta laiska. Hän huusi minulle kerran tunnilla että ”Anna, sinä et mene sieltä mistä aita on matalin, vaan sieltä mistä se on kaatunut!” Se oli viimeinen kertani sillä tunnilla: marssin pois luokasta, enkä koskaan kirjoittanut kirjoituksissa ranskaa, vaan A-englannin ja ruotsin.
Blogeissa on kiertänyt haaste, jossa kirjoitetaan viisi faktaa joita ei ole aiemmin kertonut. Olen myös saanut haasteen, eikä kirjoitukseni ollut tarkoitus vastata siihen. Ehkä tässä postauksessa tulivat ne viisi ja enemmänkin. Vai satuitteko jo tietämään kaiken tämän minusta?
